Tappamisen saamat ambivalentit merkitykset ja niiden produktiivisuus televisiosarjassa Hannibal

Abstract

Tässä tutkielmassa tarkastelen Hannibal-televisiosarjan (2013–2015) tapoja esittää tappamista ambivalenttina ilmiönä. Ambivalenssilla viittaan kahden vastakkaisen kategorian yhtäaikaiseen läsnäoloon. Arvioin myös, millaiseen asemaan väkivallan ambivalenssin kohtaaminen asettaa katsojan. Teoreettisesti tutkimukseni sijoittuu väkivaltarepresentaatioiden tutkimuksen alueelle; erityisesti tarkastelen katsojan asemaa väkivaltarepresentaatioiden vastaanottajana. Lisäksi hyödynnän narratiivisen empatian teoriaa ja keskustelen aiemman Hannibal-tutkimuksen kanssa. Käytän metodinani kriittis-reparatiivista analyysia, joka huomioi väkivallan ambivalentit ulottuvuudet ja kiinnittää väkivaltarepresentaatioiden arvottamisen sijasta huomionsa siihen, mitä vaikutuksia niillä voi olla.

Thomas Harrisin sarjamurhaaja–kannibaali Hannibal Lecteriä käsitteleviin kirjoihin pohjaava Hannibal esittää väkivaltaa graafisesti ja häiritsevästi mutta myös esteettisesti ja tyydytystä herättävästi. Sarjan tappamisrepresentaatioita ei voikaan käsitellä vain joko niiden negatiivisiksi tai positiivisiksi ymmärretyt elementit huomioiden. Tavoitteenani on selvittää, miten Hannibal esittää tappamista ambivalentisti eli niin, että tappaminen saa sarjassa yhtä aikaa sekä positiivisiksi että negatiivisiksi luokiteltavia merkityksiä. Lisäksi tutkin, voivatko ambivalentit tappamisen esitykset olla produktiivisia. Tällä tarkoitan sitä, että tappamisrepresentaatiot voivat saada katsojassaan aikaan muutosta esimerkiksi haastamalla katsojan väkivaltaa koskevia tunteita tai asenteita. Tutkielmaani ohjaavat tutkimuskysymykset ovat:

1. Millaisia ambivalentteja merkityksiä tappaminen tekona saa sarjassa? 2. Millaisia produktiivisia mahdollisuuksia ambivalentteja merkityksiä kantavan väkivaltafiktion katsominen voi tarjota katsojalle?

Analyysissani esitän kuusi teemaa, joissa tappamisen saamat ambivalentit merkitykset näkyvät. Tappamista esitetään Hannibalissa ihmisyyteen kuuluvana piirteenä. Tappaminen näyttäytyy myös taiteena sekä uuden luomisen ja jumalallisen oikeuden jakamisen välineenä. Tappaminen voi toimia henkilökohtaisen muutoksen moottorina tai yhdistyä rakkauteen. Lisäksi tappamisesta voidaan saada nautintoa. Kaikkien näiden teemojen puitteissa tappaminen saa positiivisia merkityksiä: tappaminen saadaan näyttämään itseilmaisun, välittämisen, oikeudenmukaisuuden ja nautinnon kanavalta. Samaan aikaan tappaminen kuitenkin näyttäytyy myös pelottavana, inhottavana, vahingoittavana ja moraalisesti tuomittavana. Osoitan myös, että tappamisen ambivalentisti esittämisellä on produktiivisia mahdollisuuksia. Hannibal haastaa katsojan kohtaamaan potentiaalin väkivaltaisuuteen muissa ihmisissä ja itsessään. Näin katsoja voi oppia tunnistamaan ”normaaliuteen” sisältyvää väkivaltaa sekä toisaalta laajentamaan empatiansa piiriä. Oman väkivaltaisuuden kohtaaminen taas lisää itseymmärrystä ja tarjoaa mahdollisuuden tarkastella omia väkivaltaan liittyviä ajatuksia ja tunteita. Lisäksi väkivallan ambivalentisti esittäminen pakottaa katsojan työstämään katsotun herättämiä epämukavuuden, nautinnon ja ristiriitaisuuden kokemuksia. Katsojaa kannustetaan kyseenalaistamaan väkivaltafiktion kuluttamisen tapojaan ja kysymään toistuvasti itseltään, miltä väkivallan katsominen tuntuu.