Pois kauas halajan, iloihin itämaan ja rummunrytmien Afrikkaan : Afrikan ja Lähi-idän kuvat suomalaisissa 1920–1960-luvun iskelmäsanoituksissa

Abstract

Mielikuva vieraista paikoista, kulttuureista ja ihmisistä muodostuu sen perusteella, millaista tietoa saamme kyseisistä kulttuureista. Omaksumme tietoa muustakin kuin tietokirjoista ja uutisista: populaarikulttuurilla on oma voimansa ja omat kanavansa tarjota kuluttajille mielikuvia tuntemattomista asioista. Analysoin tutkielmassani iskelmäsanoitusten tarjoamia kuvia Lähi-idän ja Afrikan kulttuureista. Millaisina nuo eksoottiset kulttuurit esitetään, millaisina näyttäytyvät islamilaiset ja afrikkalaiset täältä pohjoisesta tarkasteltuina? Mitä iskelmät ovat opettaneet meille niistä kulttuureista, joista pakolaisvirrat Suomeen ovat viime vuosikymmenen aikana suuntautuneet? Viattomina pidetyt laulujen sanoitukset, joita jokainen osaa ulkoa halusi tai ei, kantavat sisällään monia merkityksiä, jotka vahvistavat ennakkoluuloisia ja usein rasistisia mielikuvia vieraista kulttuureista. Tukeudun tutkielmassani jälkikoloniaaliseen teoriaan, joka tarjoaa välineitä käsitellä kulttuuristen valtasuhteiden vuorovaikutusta. Edistynyt Eurooppa on katsonut Lähi-itää holhoavasti ja pyrkinyt länsimaistamaan liian orientaalisia, outoja tapoja: Lähi-itä on ollut kulttuurisesti ja uskonnollisesti alempiarvoinen Toinen. Katse Afrikkaan on ollut vielä holhoavampi: Afrikka on haluttu alistaa ja orjuuttaa ja opettaa väkisin “meidän” tavoillemme. Olen valinnut tarkasteltavaksi 142 laulutekstiä 1920-1960-luvulta, ja tutkin, kuinka iskelmissä toteutetaan toiseuttamisen prosessia, eksotisointia, rasismia, muukalaiskammoa ja länsimaistamista, ja millaisia tiedon murusia laulut ovat tarjonneet oudoista kulttuureista. Jos laulujen toistetuin kuvasto niputetaan, on Afrikka villi, yhtenäinen Viidakko, jossa rummutetaan ja tanssitaan alasti päivät pääksytysten. Kehitystä löytyy Saharasta, jossa karavaanit pysähtyvät viilentäville keitaille todistamaan beduiinien intohimodraamoja. Karavaanikyyti johtaa puolikuun valaisemaan Istanbuliin, jossa haaremiin suljetut neidot laulavat ikäväänsä Bosporin salmen rannoilla notkuville eurooppalaisille miehille. Näiden toistuvien kuvien rinnalla on onneksi myös nippu teräviä, omintakeisia ja kulttuuritietoisia laulutekstejä, jotka onnistuvat yllättämään kuulijansa.