Kirjoittaminen tukena surussa : aikuisen lapsensa menettäneiden äitien kuvauksia

Abstract

Ajatuksista ja tunteista kirjoittamisella on todettu olevan suotuisia vaikutuksia terveyteen ja toimintakykyyn. Kuitenkin on vasta vähän tutkimusnäyttöä siitä, että kirjoittaminen edistäisi surusta toipumista. Tämän tutkimuksen tarkoitus on kuvata kirjoittamista tukena aikuisen lapsensa menettäneiden äitien surussa. Eräässä seurakunnassa järjestettiin kahdeksalle äidille sururyhmä, jossa kirjoitettiin suruun liittyvistä teemoista ja keskusteltiin kirjoitettujen tekstien pohjalta. Aineisto koottiin tästä ryhmästä kirjoittamista pohtivien kirjoitelmien ja haastattelujen sekä havaintomuistiinpanojen avulla. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisesti soveltaen sisällönanalyysiä. Kirjoittaminen oli äideille joko sujuvaa, vaikeaa tai mahdotonta. Kirjoittamisen aikana koettiin ahdistusta ja usein itkettiin. Itku koettiin mieltä puhdistavaksi. Kirjoittaminen nähtiin puhumista rehellisempänä, syvempänä, luontevampana ja luotettavampana. Kirjoittamisen yksityisyyttä verrattuna puhumisen sosiaalisuuteen pidettiin hyvänä asiana. Valmiit kirjoitetut dokumentit nähtiin tärkeinä. Toisaalta kirjoittaminen nähtiin liian yksisuuntaisena verrattuna puhumiseen. Jotkut äidit näkivät kirjoittamisen parhaana tapana käsitellä surua ja jotkut jonkin muun surun käsittelemisen tavan. Kokemukset kirjoittamisesta kokonaisuudessaan olivat positiivisia. Kirjoittamisesta ei kerrottu olleen haittaa. Kirjoittaminen vastasi ennen kirjoittamista syntyneisiin tarpeisiin: lapsen muistelemisen, yksinäisyyden lievittämisen ja lapsen kuoleman syiden ja tarkoituksen pohtimisen tarpeisiin sekä hengellisiin tarpeisiin. Kirjoittamalla tehtiin hyvinvointia edistäviä tekoja: muisteltiin lasta ja pidettiin hänet lähellä, selvitettiin ajatuksia, rakennettiin omasta ja lapsen elämästä narratiiveja ja syy-seuraussuhteita, ilmaistiin ja ulkoistettiin tunteita, käsiteltiin surua pienemmissä osissa, etsittiin yhteyttä omaan itseen, lapseen tai Jumalaan sekä pohdittiin eksistentiaalisia kysymyksiä. Kirjoittamisella oli seurauksia: se rohkaisi toimimaan sosiaalisissa tilanteissa, tuotti suotuisia muutoksia tunteisiin, vähensi ruminaatiota, lievitti surua, lisäsi ymmärrystä itseä ja muita kohtaan sekä synnytti uusia oivalluksia lapsesta, elämästä, surusta ja onnesta. Kirjoittaminen on lempeä ja ainakin joissakin tilanteissa toimiva keino käsitellä suruun liittyviä asioita. Kirjoittamista voidaan käyttää tukimuotona surussa, myös niiden surevien kohdalla, joille kirjoittaminen ei ole ennalta tuttu tapa käsitellä asioita.

Writing about thoughts and emotions has been found to have advantageous effects on health and functioning. However, so far there is only little evidence on writing as a means to promote recovery from grief. The purpose of this study is to describe writing as support in grief of mothers who have lost their adult child. In a certain parish, a grief support group for eight mothers was organized. In the group, they wrote about themes related to grief and discussed on the basis of the written texts. The material was collected from this group via essays and interviews reflecting writing, and observation notes. The material was analyzed inductively by applying content analysis. For the mothers, writing was either smooth, difficult or impossible. During writing, anxiety was felt and often crying occurred. Crying was considered mind cleansing. Writing was seen as more honest, deeper, more natural and more reliable than talking. The privacy of writing compared to sociality of talking was considered a good thing. The complete written documents were considered important. On the other hand, compared to talking writing was considered to be too one-way. Some mothers considered writing to be the best way to handle grief and some considered that some other way to handle grief is the best. The overall experiences on writing were positive. Writing was not told to have caused any harm. By writing, needs aroused before writing were addressed. These needs were as follows: to reminisce the child, to ease loneliness, to ponder the causes and purpose of the death of the child, and religious needs. By writing, deeds that promote wellbeing were performed: the child was reminisced and kept near, thoughts were clarified, narratives and causations on the life of oneself and of the child were constructed, feelings were expressed and let out the self, grief was handled in smaller parts, connection to oneself, to the child or to God was searched, and existential questions were pondered. Writing had consequences: It encouraged to act in social conditions, produces advantageous changes in emotions, reduced rumination, relieved grief, increased understanding on oneself and others, and developed new insights on the child, life, grief, and happiness. Writing is a gentle and at least in some circumstances a functional means to handle things related to grief. Writing can be used as a form of support in grief, also with those individuals who beforehand are not familiar with writing as a means to handle things.