Unlike modern mistresses of politically powerful men, early modern royal mistresses were not merely a scandal that were best concealed from audiences. The royal mistresses were a practice and a phenomenon, even an institution, of the royal courts that had their significant role in contemporary political cultures. The mistress had an established and traditional function in which she, as well as the discourses on her and her actions, served and supported the monarch and the monarchy. However, in 1760 in Britain and 1774 in France two kings acceded to the throne who interrupted the immemorial practice of keeping a royal mistress. By then, the meaning of a royal mistress both as a practice and as a vehicle of political discussion changed. This dissertation examines the role of the royal mistresses in political discourses between 1714 and 1774. Semantically and rhetorically oriented analysis demonstrates how the writers describing the royal mistresses used her semi-fictional figure as a to
ol to create images and imageries about the right and wrong kind of rule, participated in defining the nature and use of legitimate power, negotiated relations of power, and strived to reassert or remodel conceptions of monarchy as a political system. The figure of the royal mistress has always been a tool of power. Yet, during the eighteenth century, the expanding debates outside the royal courts offered new uses and roles for the figure of the royal mistress. By mid-century, the role of the royal mistress faced changes, and by the 1770s at the latest, the royal mistress no longer served the monarchy in its traditional supporting and protecting role. Rather, her figure formed a tool with which criticism and discontent was directed specifically at the monarchy as a political system, at its fundamentals and its prevailing practices. This was possible due to two simultaneous trajectories. On the one hand, the mistress served as a tool through which debate and criticism was aimed at those concepts, ideals, and practices upon which the legitimate monarchy was constituted. The discourse on the royal mistresses was not essentially revolutionary. Yet, the writers utilised it when challenging certain aspects, practices, or features related to it, as for example when they delegitimated personalness in political decision-making. On the other hand, the curiosity, scandalousness, and triviality related to the royal mistresses served the formation, needs, and demands of the emerging public debate. The semi-fictional and often scandalous figure of the royal mistress offered a popularisable means to simplify complex political struggles, conflicts, and ideas. The seeming trivialness of the discourse on the royal mistresses functioned in favour of distributing a political information and message. Thus, the royal mistress functioned as a nexus in which manifold contemporary concerns and debates were brought together and in which the private and the trivial gained public and political meaning when connected in discussions on legitimate power.
...
Toisin kuin nykyään, varhaismodernina aikana valtaa pitävien rakastajattaret eivät olleet yksiselitteisesti skandaali, joka pyrittiin kätkemään katseilta. Kuninkaalliset rakastajattaret olivat hovien käytäntö ja ilmiö, jopa instituutio, jolla oli oma paikkansa ajan poliittisissa kulttuureissa. Rakastajattarella oli vakiintunut ja perinteinen tehtävä, jonka puitteissa sekä hän henkilönä että keskustelu hänestä ja hänen toiminnastaan palvelivat ja tukivat monarkkia ja monarkiaa. 1760 Britanniassa ja 1774 Ranskassa valtaistuimelle nousivat kuitenkin monarkit, jotka katkaisivat ikiaikaisen perinteen pitää rakastajattaria, mikä viittaa siihen, että rakastajattaren merkitys sekä käytänteenä että poliittisten keskustelujen välineenä oli muuttunut. Väitöskirjani tarkastelee sitä, mikä oli kuninkaallisen rakastajattaren rooli poliittisissa keskusteluissa ajanjaksolla 1714–1774. Semanttinen ja retorinen analyysi osoittaa, miten kuninkaallisia rakastajattaria kuvaavat kirjoittajat käyttivät raka
stajattaren puolifiktiivistä hahmoa välineenä, jonka kautta he loivat mielikuvia ja kuvastoja oikeasta ja väärästä vallasta, osallistuivat oikeutetun vallan luonteen ja käytön määrittelyyn, neuvottelivat vallan suhteista ja pyrkivät vahvistamaan tai muokkaamaan käsityksiä monarkiasta poliittisena järjestelmänä. Rakastajattaren hahmo on aina ollut vallan väline, mutta 1700-luvulla laajeneva julkinen keskustelu hovien ulkopuolella tarjosi uusia mahdollisuuksia rakastajattaren hahmon käytölle. Vuosisadan puoliväliin tultaessa rakastajattaren rooli koki muutoksia, ja viimeistään 1770-luvulle mennessä rakastajattaren hahmo ei enää palvellutkaan monarkkia ja monarkiaa perinteisessä suojaavassa tehtävässä, vaan siitä muodostettiin väline, jonka kautta kritisoitiin monarkiaa poliittisena järjestelmänä, sen perusteita ja sen vallitsevia käytänteitä. Tämän mahdollistivat kaksi rinnakkaista kehityskaarta. Toisaalta rakastajattaren hahmo oli väline, jolla keskustelu ja kritiikki ohjattiin niihin käsitteisiin, ihanteisiin ja käytänteisiin, joiden varaan legitiimi monarkia oli rakennettu. Keskustelu rakastajattarista ei ollut vallankumouksellista, vaikka kirjoittajat käyttivät diskurssia hyväkseen haastaessaan tiettyjä monarkiaan liittyviä piirteitä ja käytänteitä, esimerkiksi delegitimoidessaan henkilökohtaisuutta poliittisessa päätöksenteossa. Toisaalta taas kuninkaallisiin rakastajattariin liittyvä uteliaisuus ja triviaalius palvelivat julkisen keskustelun muodostumista, tarpeita ja vaateita. Rakastajattaren puolifiktiivinen ja usein skandaalimainen hahmo tarjosi popularisoitavissa olevan keinon yksinkertaistaa monimutkaisia poliittisia kamppailuja, konflikteja, ja ideoita. Rakastajattaren hahmon näennäinen triviaalius palveli poliittisen tiedon ja sanoman levittämisessä. Rakastajattaren hahmo toimi risteyskohtana, jossa tuotiin yhteen moninaisia ajankohtaisia huolenaiheita ja debatteja ja jossa yksityinen ja triviaali saivat julkisen ja poliittisen merkityksen kun ne liitettiin osaksi keskustelua legitiimistä vallasta.
...
