Voimaharjoittelun vaikutukset lonkkamurtuman kokeneilla ikääntyneillä : tarkastelussa lihasmassa ja tuoliltanousutesti

Abstract

Lonkkamurtuma on yksi yleisimmistä ja vakavimmista ikääntyneiden kaatumistapaturmien seurauksista. Se aiheuttaa yksilölle merkittävää liikunta- ja toimintakyvyn heikentymistä. Yhteiskunnalle lonkkamurtumista aiheutuu huomattavia taloudellisia kustannuksia. Voimaharjoittelu on yleinen harjoittelumuoto lonkkamurtuman jälkeen, ja sen on todettu lisäävän niin lihasmassaa kuin -voimaa. Tuoliltanousutesti on objektiivinen ja paljon käytetty toiminnallinen testi, jonka tuloksen on todettu parantuvan voimaharjoittelun seurauksena. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää, vaikuttaako kolmen kuukauden ohjattu voimaharjoittelu lonkkamurtuman kokeneen ikääntyneen kehon lihasmassan määrään tai tuoliltanousu-testin tulokseen, ja onko kehon lihasmassan määrällä yhteyttä tuoliltanousutestin tulokseen.

Tutkimusaineisto oli osa satunnaistettua ja kontrolloitua HIP ASYMMETRY -tutkimusta. Tutkimukseen osallistui 60-85-vuotiaita naisia ja miehiä (n=46), joiden lonkkamurtuma oli hoidettu Keski-Suomen keskussairaalassa vuosina 1998-2004. Tutkittavat satunnaistettiin harjoittelu- (n=24) ja kontrolliryhmään (n=22). Harjoitteluryhmässä tehtiin alaraajojen nopeus- ja lihasvoimaharjoittelua kahdesti viikossa kolmen kuukauden ajan. Kontrolliryhmäläisiä kehotettiin jatkamaan normaalia elämää. Kehon lihasmassan määrä arvioitiin biosähköisen impedanssin perusteella, ja tuolilta ylösnousua mitattiin viiden toiston tuoliltanousutestillä. Analyysit suoritettiin IBM SPSS Statistics 24 -ohjelmalla, ja tilastollisina menetelminä käytettiin Mann-Whitney U-testiä ja Spearmanin korrelaatiokerrointa.

Harjoitteluryhmässä havaittiin suuntaa antavia muutoksia siitä, että lihasmassan määrä väheni intervention aikana, kun kontrolliryhmässä lihasmassan määrä hieman kasvoi. Tuoliltanousutestin tuloksen suhteen molemmissa ryhmissä havaittiin lievää parantumista. Ryhmien välillä ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevää eroa lihasmassan määrän tai tuoliltanousutestin tuloksen suhteen. Lisäksi ainoastaan harjoitteluryhmäläisillä havaittiin lopputilanteessa heikko ja negatiivinen korrelaatio (r=-0,334) kehon lihasmassan määrän ja tuoliltanousutestin tuloksen välillä, mutta yhteys ei ollut tilastollisesti merkitsevä.

Voimaharjoittelulla ei ollut vaikutusta lihasmassan määrään tai tuoliltanousutestin tulokseen. Syynä saattaa olla se, että tutkittavat olivat lonkkamurtumasta huolimatta suhteellisen terveitä ja toimintakykyisiä. Lisäksi on todennäköistä, että pelkkä lihasmassan määrä ei ole yhteydessä fyysiseen toimintakykyyn. Keskeisempi tekijä lienee lihaksen laatu eli lihasvoiman suhde lihasmassan määrään. Tulosten perusteella voimaharjoittelu soveltuu yksilöllisesti räätälöitynä myös hauraille ja iäkkäille lonkkamurtumakuntoutujille. Tuloksia ei voida kuitenkaan yleistää koskemaan kaikkia lonkkamurtuman kokeneita ikääntyneitä.

Hip fracture is one of the most common and most serious consequences of falls in the elderly. It causes major impairment of physical performance and mobility to an individual and high financial costs to the society. Resistance training is a common type of training after a hip fracture. Resistance training has been shown to increase muscle mass, muscle strength and muscle power. The sit-to-stand test is an objective and widely used functional test, and the result of the test has been shown to improve as a result of resistance training. The aim of this thesis was to study whether 12-week guided muscle strength and power training had an effect on muscle mass or the result of the sit-to-stand test in elderly with hip fracture as well as to investigate the associations between muscle mass and the result of the sit-to-stand test.

The research material was part of the randomized and controlled HIP ASYMMETRY study. The subject sample consisted of 60-85-year-old women and men (n=46) whose hip fracture had been operated in the Central Finland Central Hospital between 1998-2004. The participants were randomized into a training (n=24) and a control group (n=22). The training group did muscle strength and power training for lower limbs twice a week for three months. Controls were encouraged to continue their normal life. The muscle mass was estimated using bioelectrical impedance, and the ability to rise from a chair was measured with five times sit-to-stand test. The data were analyzed using IBM SPSS Statistics 24 program, and the statistical methods used were Mann-Whitney U test and Spearman’s correlation coefficient.

Those in the training group seemed to lose a little bit of muscle mass whereas controls’ muscle mass increased slightly during the intervention. The result of the sit-to-stand test was found to improve slightly in both groups. However, there was no statistically significant difference between the training and the control groups with respect to muscle mass or the result of the sit-to-stand test. In addition, there was a weak negative correlation (r=-0,334) between the muscle mass and the result of the sit-to-stand test only in the training group after the intervention but the correlation wasn’t statistically significant.

The resistance training had no effect on muscle mass or the result of the sit-to-stand test. The reason might be that the participants were relatively healthy and well-functioning despite the hip fracture. Furthermore, it is likely that muscle mass alone doesn’t explain physical functioning. A more important factor is probably the quality of muscle. Based on the results, individually tailored resistance training is feasible also for the fragile elderly with hip fracture. However, the results cannot be generalized to all older people with hip fractures.