Lukion opetussuunnitelma päivittyi 2015 dialogisempaan suuntaan niin oppilaan kuin oppiaineidenkin näkökulmasta. Oppilaan rooli on uudessa opetussuunnitelmassa aktiivisempi sekä vastuullisempi; mm. kriittisyys, oman osaamisen ja oppimisen jatkuva arviointi ja reflektointi, sekä laajojen kokonaisuuksien keskinäisriippuvuuksien sekä merkitysyhteyksien hahmottaminen kuuluvat oppilaan työnkuvaan. Ilmiöoppiminen havainnollistaa tiedon ja taidon oppiaineet lävistävää olemusta, ja saattaa näin lomittain Suomessa vankat rajat omaavia oppiaineita. Opettajan rooli on siirtynyt yhä edemmäksi kohti tiedon ja taidon harjoittamisen prosessin ohjaajaa; opettajan opetettavan aineen sisältötiedollisen osaamisen painotus siirtyy näin pedagogista osaamista kohti. Opettajan tulisi siis opettaa kysymysten kysymistä ja prosessin reflektointia vastausten vaatimisen sijaan.
Opetussuunnitelma on kuitenkin teoreettinen ideaali ja sen käytäntöön muuntaminen on vähintäänkin haasteellinen tehtävä. Yksilöllisen
opetuksen toteutuminen luokkakokojen kasvaessa on alati vaikeampaa, ja ylioppilaskokeiden vaatimat laajat aihekokonaisuudet toimivat dialogisuutta sekä reflektiota vastaan, sillä ylioppilaskokeiden luonne on kirjallinen, joka heijastuu opetukseen informaatiopainotteisuutena. Täten lukion opetussuunnitelman ideologian ja luokkahuoneen todellisuuden välillä voidaan katsoa vallitsevan ristiriita. Tästä syystä tutkimusta tarvitaan mm. sellaisten opetuskäytäntöjen kartoittamiseksi, jotka pystyisivät vastaamaan lukion opetussuunnitelman asettamiin tavoitteisiin luokkahuoneen realiteettien kehyksessä. Tutkimusta tarvitaan myös lukion rakenteen tarkasteluun; sellaisenaan sen suuri potentiaali jää osin käyttämättä esim. mainittujen ylioppilaskirjoitusten vuoksi.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ehdottaa yhdeksi mahdolliseksi lukion pedagogiseksi rekonstruktioksi pedagogista filosofiaa, ja selvittää, pystyykö se vastaamaan opetussuunnitelman vaatimuksiin. Selvitys tapahtuu opetussuunnitelman laadullisella sisältöanalyysillä, jonka avulla opetussuunnitelman sekä pedagogisen filosofian teoreettisia viitekehyksiä voidaan verrata keskenään. Tämä tutkimus ehdottaa myös käytäntöä, siis pedagogista rekonstruktiota pedagogisen filosofian hengessä, toteutettavaksi englannin kielen oppiaineessa, tarkoituksena konkreettisin esimerkein selittää pedagogisen filosofian tarkoitusperiä ja kasvatuseetosta, sekä antaa opettajille käytännöllisiä työkaluja luokkahuoneeseen.
Opetussuunnitelman ja pedagogisen filosofian teoreettisten viitekehysten vertailu osoitti selkeästi, että pedagoginen filosofia pystyy vastaamaan opetussuunnitelman vaateisiin laadukkaasti ja monipuolisesti, ja lisäksi ajattelutavallaan asettamaan opetussuunnitelman sekä koulujärjestelmän itsensä kriittisen reflektion kohteeksi, näin mahdollistaen sen jatkuvan uudistamisen. Ongelma ei siis ole kansallisen koulutuskoneiston asettamissa puitteissa. Pedagogisen filosofian hypoteettinen käytäntöön asettaminen osoitti, että se on täysin mahdollista englannin kielen oppiaineessa, ja pystyy täyttämään opetussuunnitelman oppiaineeseen kohdistamat vaateet. Ongelma kohosi esille siitä tosiasiasta, että pedagogisen filosofian käytäntö asettaa opettajalle paineita laaja-alaisesta tietämyksestä ja osaamisesta, ja ennen kaikkea filosofista mielenlaatua. Ongelma on, että pedagogisen filosofian käytännöstä, eli oppilaslähtöisien ongelmien ja kysymysten avaamisesta laadukkaan keskustelun keinoin turvallisessa ja myötätuntoisessa sosiaalisessa tilanteessa itsereflektiivisin mielenlaaduin, ei ole tarpeeksi käytännöllistä tutkimustietoa, josta olisi hyötyä opettajien jokapäiväisen opetuksen toteutuksessa. Selväksi tehtiin kuitenkin, että pedagoginen rekonstruktio pedagogisen filosofian hengessä ei tarkoittaisi opetuksellista vallankumousta, vaan pikemminkin katsausta aineenopetuksen nykytilaan ja sen toteuttamista hieman toisesta näkökulmasta.
...
