Tässä pro gradu -tutkielmassa perehdytään henkirikosten tutkintaan 1800-luvun jälkipuolen Jyväskylässä. Henkirikoksista tutkitaan murhia ja tappoja – lapsenmurhia tai esimerkiksi huolimattomuudella aiheutettuja kuolemantapauksia ei käsitellä. Henkirikokset olivat tutkitun ajanjakson Jyväskylässä harvinaisia yksittäistapauksia: vuosina 1862–1905 Jyväskylän raastuvanoikeus käsitteli vain kuutta henkirikosta. Tapausten pieni määrä mahdollistaa syventymisen kunkin tutkinnan yksityiskohtiin. Tutkielma perustuu pääasiassa Jyväskylän raastuvanoikeuden pöytäkirja-aineistoon ja ajanjakson oikeusnormistoon. Työn näkökulma on kokonaisvaltainen: se kattaa rikoksia ja niiden tutkintaa koskeneen normiston, rikostutkinnalle keskeisten instituutioiden sekä etenkin tutkintaan osallistuneiden toimijoiden osuuden. Toimintaa tarkastellaan normiston ja kirjallisuuden pohjalta rakentuvaa oikeushistoriallista kehystä vasten, joka oli tutkitulla ajanjaksolla muutostilassa. Tutkittava ajanjakso on merkittävä
sekä rikosoikeuden että todisteiden harkinnan modernisaatiota tarkasteltaessa.
Rikokset paljastuivat käytännössä kahdella vaihtoehtoisella tavalla: Tappoina tutkitut rikokset paljastuivat tuoreeltaan ja niille oli yleensä silminnäkijöitä. Murhatutkinnat taas alkoivat vainajan löytymisestä, eikä silminnäkijöitä ollut. Rikospaikalla olleiden toiminnalla oli suuri merkitys tutkinnan kannalta. Jos rikos paljastui tuoreeltaan, paikalla olleet yrittivät auttaa uhria ja ottivat epäillyn itse kiinni. Paikalla olleet tekivät yksityiskohtaisia havaintoja ja muistivat yksityiskohdat todistaessaan myöhemmin raastuvassa.
Varsinaisesti rikos tutkittiin raastuvanoikeudessa suullisessa prosessissa. Oikeudenkäyntiä edelsi kaupunginviskaalin valmistava tutkinta, joka oli varsinkin ennen 1880-lukua melko suppea. Järjestyksenpitoon ja rikosten tutkintaan käytettävissä olleet resurssit olivat vaatimattomat: Ennen 1880-lukua Jyväskylässä ei ollut lainkaan varsinaisia poliiseja, vaan viskaali vastasi järjestyksenpidosta yhdessä kaupunginpalvelijan ja palovartijoiden kanssa. Myös kaupunkilaiset itse osallistuivat aktiivisesti järjestyksenpitoon.
Raastuvanoikeuden tutkinta oli lähinnä todistajien suullista kuulemista, joka oli myös voimassa olleen oikeudenkäymiskaaren mukaan lähtökohta. Jos rikokselle oli silminnäkijöitä, tutkinnat etenivät yleensä suoraviivaisesti. Jos silminnäkijöitä ei ollut, tutkinnat osoittautuivat ongelmallisemmiksi toisaalta tutkintamenetelmien kehittymättömyyden ja toisaalta todistelua koskeneen normiston jäykkyyden vuoksi.
...
