Maksimaalisen aerobisen hapenottokykytestin metaboliset vasteet vesijuoksussa verrattuna juoksumatolla juoksuun

Abstract

Johdanto. Vesijuoksua voidaan pitää korvaavana sekä vammoja ennaltaehkäisevänä harjoitusmuotona. Vesijuoksuharjoittelu mahdollistaa aerobisen suorituskyvyn ylläpitämisen sekä kehittämisen ilman, että alaraajat kuormittuvat yhtä suuresti kuin maalla juoksussa. Harjoittelussa tulisi kuitenkin ottaa huomioon lajinomaisuuden säilyttäminen ja se vaatii veden vaikutuksen ymmärtämistä vesijuoksussa saavutettuihin metabolisiin vasteisiin. Tämän tutkimuksen tarkoituksen oli vertailla maksimaalisen aerobisen vesi- ja juoksumattotestin metabolisia vasteita toisiinsa ja selvittää aiheuttavatko testit saman suuruista alaraajojen väsymystä. Menetelmät. Tutkimukseen osallistui 21 (8 naista, 13 miestä), 20-40 -vuotiasta kestävyysjuoksijaa/-suunnistajaa. Tutkittavat suorittivat maksimaalisen aerobisen hapenottokykytestin juoksumatolla sekä vesijuosten. Testien välissä oli vähintään 48 tuntia ja enintään kaksi viikkoa ja testit suoritettiin samaan aikaan päivästä. Ennen testejä ja testien jälkeen suoritettiin viisi kevennyshyppyä. Testissä kuormitusta lisättiin nousujohteisesti kolmen minuutin välein nostamalla juoksumatolla nopeutta 1 km/h tai vesijuoksussa metronomin antamaa askeltahtia viisi askelta minuutissa, niin kauan kunnes tutkittava ei enää jaksanut jatkaa. Suorituksen aikana mitattiin sykettä, hapenkulutusta sekä koettua kuormittuneisuutta (RPE) ja kuormien välissä otettiin sormenpääverinäyte laktaatin analysoimista varten. Muuttujien vertailemisen mahdollistamiseksi tutkittavien tuloksien avulla laskettiin uudet kuormat (60 %, 70 %, 80 %, 90 % ja 100 % VO2max) sekä niitä vastaavat syke-, laktaatti- ja RPE -arvot. Riskitasoksi valittiin p<0,05. Tulokset. Syke oli kaikilla kuormilla 14-18 lyöntiä matalampi vesijuoksussa verrattuna juoksumatolla juoksuun (p≤0,001). Laktaatti oli submaksimaalisilla kuormilla (<90 % VO2max ) korkeampi vedessä (p≤0,001). Hapenkulutus ja RPE eivät eronneet suoritusten välillä. Kevennyshypyt paranivat mattotestin jälkeen (5%, p<0,001) ja huononivat vesijuoksutestin jälkeen (2 %, p>0,05). Juoksumattotestin yhteydessä tehdyt kevennyshypyt olivat tilastollisesti merkitsevästi korkeampia kuin vesijuoksutestin yhteydessä tehdyt hypyt (p<0,001). Pohdinta. Tämän tutkimuksen perusteella samalla koetun kuormittuneisuuden tasolla syke on huomattavasti matalampi ja laktaatti korkeampi vesijuoksussa verrattuna maalla juoksuun. Koska RPE ei eronnut merkittävästi suoritusten välillä, voitaneen RPE:tä pitää parhaiten vesijuoksuharjoittelun intensiteettiä kuvaavana muuttujana ja sitä voidaankin suositella käytettävän käytännön valmennuksessa. Tässä tutkimuksessa vesijuoksu heikensi alaraajojen räjähtävää voimantuottoa, mutta lisätutkimusta tarvitaan, sillä epäselväksi jää onko heikkeneminen pitkäaikaista vai ohimenevää.