Pakottamalla vai käännyttämällä : Gene Sharpin ja Johan Galtungin väkivallattoman vallan vertailua

Abstract

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää miksi ja miten käsitys väkivallattomien toimijoiden vallasta Johan Galtungin Rauhanomaisen puolustuksen strategiassa poikkeaa siitä, miten Gene Sharpin The Politics of Nonviolent Action sen käsittää. Kirjat ovat samaan tutkijapolveen ja samoissa korkeakouluissakin opiskelleiden kirjoittajiensa pääasiallisia väkivallattoman kamppailun strategiaa käsitteleviä teoksia mutta Sharpin erikoistuminen nimenomaan väkivallattomuuden tutkimukseen ja Galtungin erikoistuminen rauhantutkimukseen antavat syyn olettaa niiden väliltä löytyvän myös kiinnostavia eroavaisuuksia.

Tutkimuskysymykseen vastauksen löytämiseksi teosten esittämiä strategioita on vertailtu keskenään ja ne on asetettu niin pasifismin historian kuin heidän kirjojen julkaisua edeltäneen uransa kontekstiin. Strategioiden valtakäsityksen tarkasteluun on lisäksi käytetty Max Weberin ja Hannah Arendtin valtaa koskevaa ajattelua tarkasteltavina olevien valtakäsitysten eroavaisuuksien selkeyttämiseksi.

Strategioita ja niiden kontekstia tarkastelemalla tutkielmassa huomattiin, että Galtungin strategian eroavuuksien alkuperä kietoutuu pitkälti kolmen teeman ympärille. Koska Galtung ei ensinkään Sharpin tavoin ollut kiinnostunut puhtaasti välineellisestä sitoutumisesta väkivallattomaan kamppailuun, hän omaksui Gandhilta Sharpia vahvemmin periaatteelliseen väkivallattomuuteen sitoutumiseen liittyviä ajatuksia, mitkä ohjasivat hänen strategiaansa konfliktin päättämiseen ensisijaisesti vastustaja käännyttämällä Sharpin väkivallattoman pakottamisen painotuksen sijaan. Galtungin kiinnostus myös suuntautui 1960-luvulla yhteiskuntatieteiden trendien mukaisesti rakenteisiin, mikä nosti käännyttämistehtävän lähtökohtaiseksi toteuttajaksi hänen strategiassaan valtion ja tämän johdosta väkivallattoman kamppailun ylläpitäjäksi valtioille tyypilliset ulkoiset sanktiot, siinä missä yksilökeskeisempi Sharp painottaa yksilön itse saavuttaman kurin merkitystä. Kolmanneksi, Galtungin suuntautuminen rauhantutkimukseen ohjasi edelleen hänen strategiaansa painottamaan niin valtiotason toimijoita, konfliktin osapuolten konfliktin jälkeisiä välejä kuin niiden ystävällismielisyyden kannalta ihanteellista käännyttämistäkin Sharpin pakottamis- ja yksilöpainotuksen sijaan. Näine painotuksineen Galtung ei käännä pasifismiin pesäeron tekevän Sharpin tavoin selkäänsä rauhanliikkeen historialle, vaan positioituu pikemminkin sen jatkajaksi ja jalostajaksi. Edellä mainittujen tekijöiden yhteisvaikutuksesta Galtungin strategian väkivallattomien toimijoiden valta poikkeaa Sharpin weberiläisestä valtakäsityksestä: Galtungin strategia asettaa Kari Palosen Arendtin valtakäsityksen tulkintaa muistuttavalla tavalla vallan pääasialliseksi kohteeksi sodan implisiittisen luonnontilan – ei toista toimijaa tai toimijajoukkoa – ja poikkeaa niin Weberistä kuin Arendistakin asettamalla vallan subjektiksi kollektiivitoimijan, joka käyttämällä valtaa itseensä tekee itsestään vastustuskykyisen muiden vallankäyttöpyrkimyksille.