Psykiatrisesta sairaalasta työelämään? : nuorten aikuisten mielenterveyskuntoutujien kokemuksia

Abstract

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten psykiatrisesta sairaalasta kotiutuneet nuoret aikuiset kokevat työn merkityksen ja miten heidän jatkosuunnitelmansa olivat edenneet erityisesti työn tai muun toiminnan osalta. Tutkimuksessa haastateltiin yhdeksän alle 35-vuotiasta sairaalasta noin puoli vuotta aiemmin kotiutunutta kuntoutujaa. Haastattelut tehtiin teemahaastatteluina ja aineisto analysoitiin sisällönanalyysillä.

Mielenterveyskuntoutujat kokivat työn tai muun toiminnan merkityksen tärkeänä erityisesti arjen rytmittämisen kannalta. Myös toimeentulolla oli oma merkityksensä, joskin suurin osa heistä sai tulonsa vielä sairaus- tai eläke-etuuksina. Monetkaan haastatelluista eivät olleet vielä valmiita lähtemään ansiotyöhön, vaan heidän ajatuksenaan oli ensin rauhassa keskittyä omaan kuntoutumiseensa. Työ oli kuitenkin tavoitteena. Kenelläkään heistä ei ollut työpaikkaa, jonne palata sairauspäivärahan tai kuntoutustuen päättymisen jälkeen. Kaikki kuitenkin korostivat tekemisen ja toiminnan merkitystä. Osa heistä oli kuntouttavassa työtoiminnassa tai vastaavassa, osalle riitti arjen tekeminen ja kotiaskareet. Tärkeintä oli, että oli jotakin tekemistä, joka sai ajan kulumaan ja rytmitti päivää.

Haastateltujen kertomuksissa kuvautui jonkin verran passiivisuutta niin harrastuksiin lähtemisen kuin ihmissuhteiden ylläpitämisen osalta. Monet odottivat, että työn saanti, vapaa-ajan toimintaan osallistuminen tai uudet ihmissuhteet sekä kuntoutuminen vain tapahtuisivat ilman suurempaa omaa panostusta. Kaikki pitivät sairaalan kuntouttavan osaston toimintaa hyvänä, koska siellä oli mahdollisuus hoidon aikana osallistua erilaisiin toimintoihin oman kunnon mukaan. Lisäksi hyvänä koettiin ryhmätoiminta ja muun muassa sen kautta saatu vertaistuki. Kotikokeilut ennen kotiutumista varmistivat kuntoutujan selviytymistä kotona ja mahdollistivat tarkoituksenmukaisen avohoidon ja tuen suunnittelun.

Kuntoutuminen vaatii aikaa ja usein runsasta ja säännöllistä ulkopuolista tukea. Lähtökohtana on aina kuitenkin kuntoutujan oma motivaatio ja aktiivisuuden herääminen.