Pro gradu -tutkielma tarkastelee Yhdysvaltain kongressin transatlantistien tavoitteita Turkin EU-jäsenyyskysymystä ja transatlanttista liittolaisuutta koskien. Alkuperäisaineistona toimii Yhdysvaltain kongressin ulkopoliittisten komiteoiden kuulemistilaisuudet. Taustakirjallisuutena ovat kongressia, Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja transatlanttista liittolaisuutta koskevat teokset, joilla pohjustetaan tutkimuskysymysten käsittely. Taustaosiossa osoitetaan Yhdysvaltain kongressin rooli maan ulkopolitiikassa, kongressin komiteoiden kuulemistilaisuuksien poliittinen merkitys sekä Yhdysvaltain ulkopolitiikan kehityskulun toisen maailmansodan jälkeen, jossa transatlanttinen viitekehys on olennaisessa osassa.
Tutkimus on poliittista historiaa ja kansainvälisten suhteiden historiaa sekä myös lähihistorian tutkimusta. Teoreettisena ja metodisena pohjana historiallisen analyysin ja alkuperäislähteen tulkinnassa toimivat Kari Palosen ja Quentin Skinnerin näkemykset poliittisen tekstin tulkin
nasta, jotka auttavat korostamaan komiteoiden kuulemistilaisuuksien poliittista luonnetta ja analysoimaan transatlantistien eri kantoja. Lisäksi kansainvälisen politiikan teoriat neorealismi ja uusliberalismi auttavat ymmärtämään Yhdysvaltain transatlantistien ulkopoliittisia positioita, joissa on piirteitä molemmista teoreettisista ajattelumalleista.
Tutkimuksen perusoletus on, että kongressin transatlantistit pyrkivät säilyttämään Yhdysvaltojen kansainvälisen johtoaseman, jossa transatlanttinen liittolaisuus on keskeinen työkalu. Kongressin transatlantistit tukivat Turkin EU-jäsenyyttä. Muilta osin näkemykset transatlanttisen liittolaisuuden tavoitteita ja ongelmia koskien olivat moninaiset, ja osassa vastustettiin Yhdysvaltain hallinnon virallista linjaa, mutta etenkin osoitettin huolta ja kritiikkiä Atlantin-takaisten liittolaisten kehityskulusta ja vaikutuksista transatlanttiseen liittolaisuuteen.
Turkin liittolaisuuden ongelmallinen luonne havainnollistettiin tutkimuksessa Armenien kansanmurhan esimerkin kautta. Tämän lisäksi transatlantistit olivat huolestuneita Turkin 2000-luvun sisä/ulkopoliittisesta suunnanmuutoksesta ja maa nähtiin huonona välittäjänä Lähi-idän kysymyksissä. Turkin suhteen pelättiin sen etääntymistä lännestä ja tämän valossa Turkin EU-jäsenyys oli äärimmäisen kriittinen kysymys. Transatlantistit katsoivat EU:n olevan niin ulko- ja turvallisuuspoliittisesti kuin energiapoliittisestikin heikko liittolainen, johon vaikuttamiseksi Turkin EU-jäsenyys nähtiin olennaisena. Lisäksi transatlantistit kritisoivat EU:n hidasta laajentumistahtia ja huolta herätti oletus EU:n integraation suunnan kääntymisestä poispäin transatlanttisesta viitekehyksestä.
...
