Pitkäaikaissairaiden ja ei-pitkäaikaissairaiden nuorten liikunnan harrastaminen ja koettu kunto

Abstract

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää 13- ja 15-vuotiaiden suomalaisten nuorten pitkäaikaissairaiden ja ei-pitkäaikaissairaiden liikunnan harrastamisen määrää. Lähemmässä tarkastelussa analysoitiin sitä, kuinka paljon pitkäaikaissairaat ja ei-pitkäaikaissairaat pojat ja tytöt harrastivat liikuntaa ja vertailtiin myös 7- ja 9-luokkalaisten pitkäaikaissairaiden ja ei-pitkäaikaissairaiden liikunnan harrastamista. Tarkastelun kohteena oli lisäksi heidän harrastamiaan lajeja, koetun kunnon yhteyttä liikunnan harrastamisen määrään ja pitkäaikaissairauksien tuottamien vaikeuksien yhteyttä liikunnan harrastamisen määrään. Tässä tutkimuksessa mukana olleet nuoret olivat yleisopetuksessa. Tutkimuksessa tarkasteltavat kysymykset ovat WHO-Koululaistutkimuksesta 2010. Aineistossa käytettiin ristiintaulukointia eri ryhmiä vertailtaessa ja niiden eroja tarkasteltiin khiin neliö -testillä.

Tässä tutkimuksessa pitkäaikaissairaiden ja ei-pitkäaikaissairaiden nuorten liikunnan harrastaminen oli samalla tasolla. Suositukseen nähden liikunnan harrastaminen oli vähäistä. Esimerkiksi vähintään neljä kertaa viikossa liikkuvia pitkäaikaissairaita nuoria oli hieman yli joka neljäs kymmenestä. Pojat olivat hieman fyysisesti aktiivisempia kuin tytöt. Liikunnan harrastamisen määrä väheni siirryttäessä 7-luokalta 9-luokalle. Pitkäaikaissairaat ja ei-pitkäaikaissairaat nuoret harrastavat suurinpiirtein samoja lajeja, tyttöjen ja poikien välillä eroja oli hieman. Liikunnan harrastaminen oli yhteydessä koettuun kuntoon siten, että mitä enemmän liikunnan harrastamista oli, sitä paremmaksi kunto koettiin. Pitkäaikaissairauksien tuottamilla vaikeuksilla ei ollut vaikutusta liikunnan harrastamisen määrään.

Tämän tutkimuksen tulokset olivat hyvin samansuuntaisia kuin aiemmissa tutkimuksissa, etenkin pitkäaikaissairaiden ja ei-pitkäaikaissairaiden liikunnan harrastamista tarkasteltaessa. Liikunnan harrastamisen määrä oli liian vähäinen sekä pitkäaikaissairailla että ei-pitkäaikaissairailla nuorilla ja liikunnan harrastamisen mahdollisuuksia on pyrittävä lisäämän. Jo yläkoulun aikana tapahtuu liikunnan harrastamisen vähenemistä, ja tähän täytyisi tulevaisuudessa kiinnittää enemmänkin huomiota. Vaikka pitkäaikaissairauksien tuottamilla vaikeuksilla ei näyttäisi olevan vaikutusta liikunnan harrastamisen määrään, täytyy ne kuitenkin ottaa huomioon yksilöllisesti ja pyrkiä löytämään itselle sopiva laji, jossa näitä vaikeuksia esiintyisi mahdollisimman vähän.

The purpose of this study was to examine the amount of physical activity of children with and without long-term illness 13 and 15 years of age. In a closer analysis, it was discussed how much of the boys and girls with and without long-term illness were doing physical activity and also compared physical activity among 7th and 9th graders with and without long-term illness. In addition, the focus was to study the types of physical activity as well as the connection of the self-estimated physical fitness with the amount of exercise and the link of difficulties caused by long-term illness to the amount of activity. The young participants of this study were receiving general education. The issues discussed in this study come from WHO’s HBSC-Study (Health Behaviour in School-aged Children) 2010. In the data there was used cross tabulation in contrasting different groups, and differences between them were discussed by using the chi square test.

In the present study, the physical activity of children with and without long-term illness was at the same level but fell short of the recommendation. For instance, slightly over four out of every ten children with long-term illness exercise at least four times a week. Boys were a little more physically active than girls. The amount of physical activity diminished as the pupils transferred from the 7th grade to the 9th grade. The children with and without long-term illness go in for approximately the same kinds of sports, with some differences between boys and girls. Physical activity was connected to the self-estimated physical fitness so that the more exercise there was, the better the latter was felt to be. Difficulties caused by long-term illness did not affect the amount of physical activity.

The findings of this study run largely parallel to previous research, particularly when physical activity among children with and without long-term illness was looked at. The amount of physical activity was insufficient both in the children with and without long-term illness, and efforts must be taken to increase activity opportunities. Already in the upper secondary school grades 7 to 9 there is less physical activity, and more attention should be paid to this in the future. Although it seems that difficulties caused by long-term illness do not affect the amount of physical activity, they must be considered on an individual basis and attempts should be made to find an appropriate sport for everyone which would contain a minimum of such difficulties.