Attraktioelokuva on Tom Gunningin ja André Gaudreaultin kehittämä fraasi kuvaamaan hämmästyksen estetiikkaa, joka oli vallalla varhaisessa elokuvassa ennen narrativisaatiota. Kyseessä on elokuva, joka pitää katsojan tietoisena katsomisesta ottamalla kontaktia katsojaan ja kiehtomalla tämän uteliaisuutta. Attraktion estetiikka ei Gunningin mukaan koskaan hävinnyt, vaan jäi olennaiseksi osaksi kertovaa elokuvaa. Konsepti on ollut hyvin vaikutusvaltainen. Viime vuosina on virinnyt kysymys voisiko sitä käyttää myös tutkiessa Hollywoodin nykyaikaista spektaakkelielokuvaa; sen sanotaan olevan hengeltään lähempänä attraktioelokuvaa kuin vuosikymmeniin. Spektaakkelin korostunut asema―joka usein liitetään digitaalisuuteen―on johtanut Hollywood-blockbustereiden pitämiseen tyhjinä spektaakkeleina, pelkkinä erikoistehosteina. On pelätty, että elokuvan narratiivi olisi kokonaan häviämässä. Vaikuttaa kuitenkin vahvasti siltä, että nämä elokuvat kertovat edelleen kohtalaisen johdonmukaisia tarinoita
, eikä spektaakkelia ja narratiivia tulisikaan tarkastella toisilleen vastakkaisina. Lisäksi on huomattava, että spektaakkelimainen ei merkitse vain (digitaalisia) erikoistehosteita, kuten usein annetaan ymmärtää. Tässä tutkimuksessa attraktioelokuvan konseptia käytetään työkaluna nykyaikaisen elokuvaspektaakkelin avaamiseen. Tutkittavat elokuvat ovat Guillermo del Toron sarjakuvataustaiset Hellboy (2004) ja erityisesti sen jatko-osa Hellboy II: Kultainen armeija (2008). Näkökulma on kulttuurihistoriallinen, ja yksittäisen tapauksen oletetaan kertovan jotain myös yleisesti Hollywoodin nykyaikaisesta spektaakkelielokuvasta. Kysytään, kuinka attraktioelokuvan piirteet ilmenevät Hellboy-elokuvissa, ja kuinka konsepti toimii uusien elokuvaspektaakkelien tutkimisessa. Vertailemalla Mike Mignolan alkuperäisiä Hellboy-sarjakuvia ensimmäiseen elokuvasovitukseen, selviää että elokuva pyrkii panostamaan niin spektaakkeliin kuin kerrontaankin, ja että nämä pyrkimykset eivät ole välttämättä ristiriidassa keskenään. Ilmenee, että spektaakkelia pidetään edelleen alisteisena kerronnalle. Erkki Huhtamon media-arkeologian hengessä toteutettu kulttuurihistoriallinen katsaus elokuvaspektaakkelin historiaan kuitenkin osoittaa, että spektaakkeli on aina ollut elokuvan ytimessä. Tämä ei ole ihme, koska elokuvan juuret ovat taikalyhdyssä ja muissa spektaakkelimaisissa esielokuvan muodoissa. Perustuen Kultaisen armeijan analyysiin, päätellään että Hellboy-elokuvat edustavat monia attraktioelokuvasta tuttuja piirteitä kuten outouksien esittelyä, ruumiin attraktioita (väkivalta, kuolema, hajoaminen, ja myös eroottisuus), eksoottisia näkymiä, uutuuden tuntua, enemmän tai vähemmän suoraa katsojan puhuttelua, jne. Attraktiot ovat kuitenkin hyvin pitkälti yhteenkietoutuneet narratiivin kanssa. Tämä ei silti välttämättä ”kesytä” niitä, kuten usein esitetään. Attraktioelokuva osoittautuu hyödylliseksi työkaluksi Hollywoodin nykyaikaisen spektaakkelielokuvan tutkimiseen. Se paljastaa spektaakkeliytimen kerronnallisen kaaren takaa, ja tutkimalla spektaakkelia suhteessa narratiiviin auttaa ymmärtämään kuinka nämä kaksi pyrkimystä voivat olla olemassa yhtä aikaa. Lopuksi esitetään, että attraktioiden silmäkarkki voidaan tulkita myös silmäproteiiniksi (”eye protein” –del Toro), koska sillä on kerronnallisia tehtäviä, ja koska sillä on arvoa itsessään. Attraktioiden kokeminen lievittää muuttuvan maailman aikaansaamia ahdistuksen tunteita ja toisaalta ruokkii mielikuvitusta.
...
The cinema of attractions is a phrase coined by Tom Gunning and André Gaudreault, referring to an aesthetic of astonishment that dominated the early film prior narrativization. It is a cinema that keeps the spectator aware of the act of looking by taking direct contact and engaging curiosity. According to Gunning, it never truly vanished, and continues to serve as an essential part of narrative films. The concept has been highly influential. In recent years, there has been discussion whether it would be useful also in examining Hollywood's contemporary spectacle film. Driven by the spectacular, Hollywood today is said to be closer in spirit to the cinema of attractions than it has been in decades. Emphasis on the spectacular, frequently associated with the digital threshold, has lead to dismissal of spectacular Hollywood blockbusters as empty spectacles, nothing more than special effects. It has fed concern for the demise of the narrative, and even the death of film itself. It is argu
ed, however, that these films continue to tell reasonably coherent stories, and that the relation between spectacle and narrative should not be conceived in terms of opposition but dialectical tension. In this thesis, the cinema of attractions is used as a tool in examining the part spectacle actually plays in Hollywood's spectacular blockbusters. Because what is spectacular is not only the full use of (digital) sfx, an examination on the actual traits of the cinema of attractions is found necessary. The films analyzed from the frame of reference of the cinema of attractions are Guillermo del Toro's comic book based Hellboy (2004), and especially its sequel Hellboy II: The Golden Army (2008). The view is cultural historical, as it is supposed that the single case of Hellboy films can tell something general about Hollywood's contemporary spectacle film. It is asked how the traits of the cinema of attractions return in Hellboy films, and in process, how the concept works in analyzing new cinematic spectacles. By comparing the starting points of Mike Mignola's original Hellboy comics series and the first film adaptation, it becomes clear that the film strives for both spectacular and narrative appeals, and that these tendencies are not necessarily in contradiction with each other. It seems, however, that spectacle is still considered subordinate in comparison to the narrative. In the spirit of Erkki Huhtamo's media-archaeology, a cultural historical look on the cinematic spectacle is provided. It is argued that spectacle has always played a core part in film, and it is no wonder, as the roots of cinema are in the traditions of magic lantern and other forms of pre-cinema. After analyzing The Golden Army, it is confirmed that Hellboy films represent multiple traits of the cinema of attractions, such as exhibition of oddities and the human body (violence, death, decay, and erotic display), exotic sceneries, feel of novelty, more or less direct address to the spectator, etc. Attractions, however, are very much intertwined with the narrative. Still, it is argued that narrative purposes do not necessarily ”tame” attractions, as often implied. The concept proves a helpful tool in examining Hollywood's contemporary spectacle film, for it reveals the spectacular core of film underneath the narrative line, and examining spectacle in relation to narrative helps see how these two tendencies can coexist. Finally, it is proposed that eye candy of attractions can be seen as ”eye protein” (as del Toro puts it), because of its narrative purposes, but also because it is important as such. Experiencing attractions soothes anxieties regarding the changing world, and feeds our imagination.
...
