Tanssinharrastajien kokema voimaantuminen eri kulttuureista lähtöisin olevissa tanssimuodoissa

Abstract

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kehofenomenologian näkökulmasta tanssinharrastajien kokemuksia eri kulttuureista lähtöisin olevista tanssimuodoista: länsiafrikkalaisista tansseista, itämaisesta tanssista ja flamencosta. Tutkimukseen osallistui 36 tanssinharrastajaa. He olivat iältään 11–70-vuotiaita ja olivat harrastaneet tanssimuotoaan 4–20 vuotta. Tanssinharrastajat kirjoittivat kokemuspäiväkirjaa tanssimisen kokemuksistaan kuudella tanssitunnilla kolmen kuukauden aikana. Heille annetut ohjeet pohjautuivat fenomenologiseen lähestymistapaan perustuvaan van Manenin (2003) kehittämään kirjoittamisen tapaan. Aineiston analyysi tapahtui seuraamalla kahta fenomenologisen metodologian keskeistä periaatetta: sulkeistamista ja mielikuvatasolla tapahtuvaa muuntelua. Tanssimisen myönteiset merkitykselliset kokemukset tulkittiin tanssijan voimaantumisena. Voimaantuminen ilmeni arjesta irrottautumisen tunteena, kehollisena mielihyvänä ja flow-kokemuksina, uuden oppimisena, tanssin ja musiikin yhteydestä ja sen kautta itsensä ilmaisemisesta sekä tanssiyhteisön tuesta. Tanssimisen kielteiset merkitykselliset kokemukset ilmenivät voimaantumisen esteinä. Niistä keskeisimmät olivat epäonnistumisen, turhautumisen ja häpeän kokemukset tanssijan taitotasolle liian vaativissa harjoituksissa. Lisäksi tanssisalin peilin käyttö aiheutti oman kehon objektivointia ja vierauden tunnetta. Tutkimustulosten perusteella voimaantumiseen liittyvien kokemusten merkityksestä tanssin ja liikunnan harrastamisessa tarvitaan lisää tietoa. Sitä tarvitaan erityisesti pedagogiikan kehittämiseksi, tanssin- ja liikunnanopetuksessa sekä alan opettajankoulutuksessa.

The purpose of the study was to explore, from the perspective of the phenomenology of the body, the experiences of recreational dancers in dance forms originating from different cultures: West African dances, Oriental dance and flamenco. The study involved 36 dancers between the age of 11 and 70 who had pursued their specific dance forms for 4–20 years. They kept a diary of their experiences of dancing during six dance classes within three months. The instructions were based on the method of writing about lived experience introduced by Max van Manen (2003). The material was analysed observing the two central principles of the phenomenological methodology: bracketing and imaginative variation. The positive meaningful experiences of dancing were interpreted as empowerment created by the feeling of detachment from everyday life through dance, bodily pleasure and flow experience, by learning new, by the connection between dance and music and self-expression via this, and by the support of the dance community. The negative meaningful experiences of dancing were interpreted as disempowerment. The most significant negative experiences were connected with excessively demanding practice for the dancer’s skill level, failures, and self-objectification through the use of the dance studio mirror. Based on the research results, more information is needed on the meaning of empowerment in dance and physical education, particularly for developing the pedagogy. It is also needed in dance and physical education and the related teacher education.