Kuuliaisuuden raja : Martin Lutherin esivaltamäärityksen kehitys vuosina 1520-1530

Abstract

Tutkielma selvittää Martin Lutherin (1483–1546) esivaltamäärityksen kehitystä vuosina 1520–1530. Tutkimuskohdetta lähestytään erityisesti Lutherin omien kirjoitusten pohjalta. Teoreettisena lähtökohtana on englantilaisen historioitsija Quentin Skinnerin esittämä hypoteesi, jonka mukaan poliittinen elämä määrittää kysymykset politiikan teoreetikoille. Tutkielmassa hypoteesi yhdistetään lähestymistapaan, jossa tarkastellaan yhden henkilön poliittisen elämän narratiivia rajattuna ajanjaksona. Lähestymistavan perimmäinen tarkoitus on syventää käsitystä politiikasta inhimillisenä toimintana. Tutkielmassa esitetään lähestymistavan ansioksi poliittisen toimijan ajatusten ja toiminnan perimmäisten motiivien entistä syvempi ymmärtäminen. Lähestymistavan arvioidaan olevan parhaimmillaan Skinnerin tutkimuksen The Foundations of Modern Political Thought kaltaisten laajojen esitysten tarkentajana, jollaiseksi tämäkin tutkielma lukeutuu. Tutkielman aineisto koostuu erityisesti Lutherin omista kirjoituksista mutta myös muista aikalaisteksteistä. Aineiston lähestymisen kannalta keskeinen kysymys on, mitä ja miksi Luther teki kirjoittaessaan esivallasta. Lutherin kirjoitusten luonne vastauksina ajankohtaisiin kysymyksiin tulkitaan merkiksi hänen politiikan taidostaan. Tutkielman tuloksena esitetään, että tarkasteltuna aikajaksona käyty keskustelu muodosti keskeisen perustan myöhemmälle luterilaiselle esivaltaopille. Samalla tutkielman tulokset osoittavat, että luterilainen käsitys esivallasta muodostui nopeasti erilaiseksi kuin Lutherin oma näkemys aiheesta. Tähän perustuu johtopäätös, jonka mukaan luterilaisuudesta tuli institutionalisoiduttuaan poliittisesti arvokkaampi liikkeenä kuin oppina. Lutherin tapa rakentaa argumentaatiotaan aiemmin kirjoittamansa pohjalle tulkitaan keinona legitimoida aiemmin esitettyihin kantoihin tehdyt revisiot. Tutkielmassa esitetään, että luterilaiset ruhtinaat hylkäsivät Lutherin tiukan opillisen lähestymistavan voidakseen puolustaa uskonnollista liikettä aseellisesti. Keskeisenä tuloksena nähdään, ettei siirto olisi onnistunut ilman Saksin vaaliruhtinaskunnan hovin juristien esittämää roomalaiseen oikeuteen perustunutta argumenttia, jolla Lutherin opin kuuliaisuudesta esivallalle sai käännettyä opiksi itsepuolustuksen oikeutuksesta. Lisäksi ehdotetaan, että oppi itsepuolustuksesta muodostui keskeiseksi osaksi luterilaisuutta, vaikka se oli ristiriidassa Lutherin oman ajattelun kanssa. Yhteenvedossa esitetään, että Lutherin näkemyksen mukaan kuuliaisuus esivallalle oli oleellinen osa Jumalan säätämää syntiinlankeemuksen jälkeistä järjestystä ja että hänen tapansa määritellä esivalta perustui lähtökohtaisesti kysymykselle esivallalle osoitettavan kuuliaisuuden rajasta.