Lähisuhdeväkivaltaan puuttumisen vastuu : kehysanalyysi erikoissairaanhoidon työntekijöiden näkökulmasta

Abstract

Tässä tutkimuksessa haluttiin selvittää, millaisten kehysten avulla erikoissairaanhoidon työntekijät perustelevat lähisuhdeväkivaltaan puuttumisen vastuunjakoa, miten he siirtävät vastuuta pois itseltään ja kenen vastuulla he katsovat lähisuhdeväkivaltaan puuttumisen olevan. Tutkimusmenetelminä käytettiin kehysanalyysiä ja grounded theorya. Aineisto koostui kuudesta syksyllä 2009 toteutetusta fokusryhmähaastattelusta, joihin osallistui työntekijöitä kolmesta eri erikoissairaanhoidon pilottiyksiköstä. Aineistosta löytyi kuusi kehystämisen tapaa, joissa vastuu lähisuhdeväkivaltaan puuttumisesta annettiin eri tahoille. Ensimmäisen kehyksen mukaan vastuun nähtiin olevan yksittäisellä työntekijällä. Tällöin puuttumista pidettiin sekä työntekijän henkilökohtaisena, moraalisena tekona että ammattieettisenä velvollisuutena. Toisessa kehyksessä väkivaltaan puuttumisen katsottiin kuuluvan työyhteisölle ja olevan osa työntekijöiden ammattitaitoa. Kolmannessa kehyksessä puuttuminen nähtiin eri ammattiryhmien yhteistyönä. Lähisuhdeväkivaltaan puuttuminen nähtiin tehottomana, elleivät eri työyhteisöt yhdessä sitoudu väkivaltatyöhön. Neljäs kehystämisen tapa korosti puuttumisen olevan osa perusterveydenhuollon toimenkuvaa. Vastuuta perusteltiin vetoamalla perusterveydenhuollon vahvuuksiin, kuten parempiin resursseihin. Viidennen kehyksen mukaan puuttumista pidettiin uhrin yksityisasiana, sillä työntekijät kokivat, että aikuista ihmistä ei voida velvoittaa hakemaan apua. Kuudennen kehyksen mukaan puuttuminen nähtiin osana uhrin lähiverkoston huolenpitoa. Sen lisäksi, että väkivaltaan puuttumisen vastuu annettiin eri kehystämisen tavoissa selkeästi eri tahoille, vastuuta siirrettiin pois itseltä ja omalta työyhteisöltä määrittämättä vastuussa olevaa tahoa. Tutkimus osoitti, että terveydenhuoltohenkilöstö näkee lähisuhdeväkivallan todellisena ongelmana, mutta näkemykset siitä, kenen vastuulla väkivaltaan puuttuminen on, vaihtelevat sen mukaan, millaisten kehysten kautta väkivaltaa tarkastellaan. Kehysten vaihtelevuus ja osittainen ristiriitaisuus osoittavat sen, että teoriassa tehty vastuunjako lähisuhdeväkivaltaan puuttumisesta ei vielä ulotu käytäntöön. Tehokas puuttuminen vaatii selkeän vastuunjaon ja valmiiksi määritellyt toimintamallit, joiden kehittämiseksi on tehtävä jatkotutkimuksia.