Oikeutena erityinen suojelu : lapsen asema lähisuhdeväkivaltaan puuttumisen ammatillisissa käytännöissä

Abstract

Tässä maisterintutkielmassa tutkitaan lapsen asemaa lähisuhdeväkivallan kokijana sekä tunnistetaan riskitekijöitä, jotka voivat estää lapsen kuulluksi ja nähdyksi tulemisen väkivaltaan puuttumisen ammatillisissa käytännöissä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana lasten osallisuuteen ja lapsilähtöiseen työhön on kiinnitetty huomiota, mutta käytännöt ovat vasta monin osin kehittymässä. Tällä hetkellä merkittävän osan väkivaltaa ja kaltoinkohtelua läheisissä suhteissa kokevista lapsista arvioidaan jäävän edelleen tunnistamatta. Mikäli lapsen hätää ei tunnisteta, oteta puheeksi tai vähätellään, lapset joutuvat myös laajemmin yhteisöjen, ammattilaisten ja yhteiskunnan kaltoinkohtelemiksi. Tutkimus on laadullinen ja kytkeytyy institutionaalisten käytäntöjen tutkimukseen lapsen oikeuksien näkökulmasta.

Tutkimusaineisto koostuu EU-rahoitteisessa Enhancing Professional Skills and Raising Awareness on Domestic Violence, Violence against Women and Shelter Services (EP-RAS) -hankkeessa kerätyistä fokusryhmähaastatteluista sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille sekä poliisille. Aineistossa ammattilaisilta on kysytty lähisuhdeväkivaltaan puuttumisesta sekä koulutustarpeista. Tutkimusmenetelmänä on abduktiivinen sisällönanalyysi, jossa ohjaavana teoriana käytetään väkivallan ymmärtämisen ekologista mallia, perustuen Jay Belskyn (1980) sosio-ekologiseen malliin. Mallissa lapsen kaltoinkohtelun riskitekijöitä tarkastellaan neljällä eri tasolla, joilla vaikuttavat samanaikaisesti kaltoinkohtelun riskiä lisäävät tekijät. Nämä tekijät toimivat myös kaltoinkohteluun puuttumisen avainkohtina. Tutkimuksessa mallia on sovellettu ammatillisissa käytännöissä tapahtuvan kaltoinkohtelun tutkimiseen sopivaksi.

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että lapsen asema yksilönä, perheessä, yhteisöissä sekä laajemmin yhteiskunnassa on edelleen monin tavoin alisteinen aikuiskeskeisille näkökulmille, jotka estävät lapsen erityisyyden huomioimisen sekä lapsen näkyväksi tulemisen. Riskitekijöitä lapsen kaltoinkohtelulle on tunnistettavissa kaikilla ekologisen mallin tasoilla, mutta ammatillisten käytäntöjen osalta yhteiskunnan ja yhteisötason vaikutukset korostuvat. Lapsen sivuuttaminen näissä käytännöissä paikantuu kysymykseen vastuusta. Niin kauan, kun vastuu lapsen suojelemisesta nähdään kuuluvaksi vain erityispalveluille kuten lastensuojelulle, ei kaltoinkohtelua ja väkivaltaa kokevia lapsia kyetä tunnistamaan varhaisessa vaiheessa eikä kaltoinkohtelun kehää pystytä pysäyttämään.