Miten yksinäisyys huomioidaan vanhuspoliittisissa strategioissa?

Abstract

Tutkimukseni koskee ikäihmisten yksinäisyyden huomioimista vanhuspoliittisissa strategioissa. Kartoitan tutkimuksessa palvelurakenteen vastaamista yksinäisyyden problematiikkaan ikäihmisten elämässä strategioiden tasolta. Tutkimukseni ikäihmiset ovat yli 75-vuotiaita, joiden katsotaan tekeillä olevan vanhuspalvelulain luonnoksen mukaan olevan eräänlaisen rajapyykin saavuttaneita henkilöitä. Palvelujen tarve kasvaa 75 vuotta täyttäneillä selvästi. Suurinta palvelutarve on neljännessä iässä ja useimmat yli 85-vuotiaat ovat perustuslain 19 §:n 1 momentissa kuvattuja välttämätöntä huolenpitoa tarvitsevia henkilöitä vanhustenhuollon palveluissa. Palveluja tarjottaessa ja suunniteltaessa on järkevää panostaa jo nuorempiin ikäluokkiin, jotta myöhemmin säästytään raskailta palvelutarpeiden vaateilta. Yksinäisyyden huomioiminen on tässä kohtaa merkityksellistä. Hyvinvointisosiologian professori Juho Saari on todennut (2009), että yksinäisyys on yksi 2010-luvun Suomen keskeisistä yhteiskunnallisista kysymyksistä. Yksinäisyys on sekä yksilön ongelma, että yhteiskunnallinen kysymys. Yksinäisyys on koettua hyvinvointia vakavasti haittaava ilmiö, joka kytkeytyy yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin. Yksinäisyys liittyy yksilöllistymiseen, kotitalouksien rakenteissa tapahtuneisiin muutoksiin, vau-rastumiseen ja sukulaissuhteiden haurastumiseen. Ikäihmisillä yksinäisyys on yksi suurimmista sosiaalisista ongelmista, jonka huomioiminen on tärkeätä hyvinvoinnin lisäämiseksi ja turvaamiseksi. Yksinäisyys on ongelma, joka voi pahimmillaan johtaa itsemurhaan. Aineistona tutkimuksessani on jokaiselta aluehallintoviraston alueelta yksi vanhuspoliittinen strategia yksinkertaisella satunnaisotannalla valikoituneena, sekä tieteellinen kirjallisuus aiheesta. Kartoitan sisällönanalyysiä hyödyntäen, tavoitetaanko palveluiden pohjalla olevissa suunnitelmissa ikäihmisten kokemaa yksinäisyyttä. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassani ovat Maslowin (1987) tarvehierarkia sekä Robert S. Weissin (1974) interaktionistinen vuorovaikutusteoria. Strategioista nousivat esille kuntien erilaiset näkemykset ikäihmisten elämänsisällön kannalta tärkeistä asioista. Jokainen analysoimani strategia pohjautui Sosiaali- ja terveysministeriön Ikäihmisten palvelujen laatusuositukseen. Kunnittain vaihteli muiden toimenpideohjelmien, suositusten ja säädösten esiin nostaminen. Lisäksi kunnittain vaihteli panostaminen lakisääteisten palveluiden lisäksi muihin palveluihin. Aineistona olleissa vanhuspoliittisissa strategioissa löytyi yksinäisyyden teema, mutta ei suoraan yksinäisyyden osalta käsiteltynä. Yksinäisyys tulisi strategioissa paremmin huomioida tulevaisuudessa palvelurakenteita kehitettäessä.