Tutkielma käsittelee maahan muuttaneiden keinoja hankkia tunnustusta täysivaltaisina suomalaisina. Työni tavoitteena on selvittää, millaisin retorisin ja konkreettisen toiminnan keinoin maahan muuttaneet pyrkivät tunnustusta hankkimaan. Tutkimustehtävänäni on myös tehdä näkyväksi ja mallintaa teoreettisesti tämä aikaisemmalle tutkimukselle vieras ilmiö, jota nimitän uusisänmaallisuudeksi. Työlläni haluan asettaa kyseenalaiseksi nationalismitutkimuksessa vallalla olevan, muun muassa Benedict Andersonin (2007) esittämän väitteen, jonka mukaan identifikaation kohteena olevaan kansallisvaltioon pitäisi olla ”luonnollinen” eikä oman valinnan tuloksena syntynyt suhde. Pyrin osoittamaan, että ”luonnollinen” suhde voidaan rakentaa myös retorisin, performatiivisin keinoin.
Työn primääriaineiston muodostavat kolmen maahan muuttaneen, suomen kansalaisuuden saaneen tai sitä hakevan miehen yksilöhaastattelut. Sekundaariaineistona olen käyttänyt suomalaisesta mediasta poimimiani otteita. Analyys
ini pohjautuu haastatteluaineistoon mediaotteiden toimiessa tulkintaa tukevina, valaisevina esimerkkeinä. Aineiston rooli työssä on välineellinen. Sen tehtävänä on toimia kulkuneuvona tai oppaana, jonka avulla piirrän karttaa tutkimastani sosiokulttuurisesta ilmiöstä. Ryhmien ja yksilöiden kuvauksen sijaan mielenkiintoni kohdistuu puheeseen, toimintaan ja intentioihin. Aineiston luentatapani pohjautuu Ruthellen Josselsonin (2004a) tulkitsemaan Paul Ricoeurin (1970, 1981) epäilyksen hermeneutiikkaan ja John Langshaw Austinin (1962) puheaktiteoriaan. Tarkoituksenani on edellä mainittujen teorioiden ohjaamana tarkastella informanttieni käyttämiä retorisia keinoja ja tulkita heidän puheitaan intentionaalisina tekoina. Käsitänkin informanttini pelaaja-poliitikkoina suomalaisuutta ja maahanmuuttoa käsittelevässä keskustelujen kentässä.
Konkreettisen toiminnan ja retoriikan tasolla esiintyvät keinot, joilla informantit tavoitteeseensa pyrkivät, olen jaotellut kolmeen luokkaan: affirmatiiviseen myöntöön, negaation kautta määrittyvään erottautumiseen sekä neuvotteluun. Informantit yrittävät yhtäältä osoittaa sopivuuttaan suomalaiseksi ja toisaalta hälventää syntype-rän ja syntymämaan sanelemaa rajaa, joka erottaa heidät ”aitojen” kansakunnan jäsenten yhteisöstä. Tuomalla positiivisessa valossa esiin suomalaisiksi mielletyt piirteensä maahan muuttaneet tulevat usein uusintaneeksi stereotyyppistä kuvaa suomalaisuudesta. Sen sijaan, että he yrittäisivät kokonaan purkaa kansallisvaltiodiskurssia ja nationalismin idean mukaista kansallisen yhteisön määritelmää, he pyrkivätkin muuttamaan ja mukauttamaan niitä itselleen suosiollisemmiksi. Nationalismi saa näin uusia ilmenemismuotoja mutta ei osoita heikkenemisen merkkejä tapana jäsentää maailmaa ja ihmisten paikkaa siinä.
...
