Maria Lassila-Merisalo kartoitti väitöstutkimuksessaan suomalaista kaunokirjallista journalismia, joka perustuu faktapohjaisen materiaalin esittämiseen fiktiolle tyypillisten kerrontakeinojen avulla. Hän havaitsi, että lajin kriteerit täyttävää journalismia on harjoitettu maassamme hyvinkin mainitsemisen arvoisesti, mutta ei kovin yhtenäisesti saati organisoidusti. Lajityyppi tunnetaankin heikosti.- Esimerkkejä kaunokirjallisesta journalismista voi löytää vaikkapa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä tai sanomalehtien sunnuntaisivuilta, Lassila-Merisalo kertoo.Kaunokirjallisen journalismin elkeitä ilmestyi suomalaisiin lehtiin Lassila-Merisalon mukaan 1900-luvun taitteessa, ensimmäisten reportaasien myötä. Silloin alettiin yhdistää faktatietoa ja toimittajan omaa elämystä ja kokemusta. Lajityypin kultakautta elettiin 1950- ja 1960-luvuilla. Tuolloin kirjoittivat juttujaan muun muassa ”sankaritoimittajat” Matti Jämsä ja Veikko Ennala ja Viikkosanomien tarinankertojat, kuten Juha Tantt
u. Reportaaseissa luotettiin tarinankerronnan voimaan.Seuraava merkittävä ajanjakso oli 1980-luvulla. Silloin vapautunut yhteiskunnallinen ilmapiiri ja uusi kaupunkikulttuuri synnyttivät lehtiä, joissa fiktion tekniikoita viljeltiin ajoittain hyvinkin vapaamielisesti. 2000-luvulle tultaessa kaunokirjallisten juttujen informaatiopitoisuus on kasvanut, ja puhdasta tarinamuotoa löytää lehdistä yhä harvemmin.- Paljon puhutaan uutisten ja median viihteellistymisestä ja elämyksellisyyden lisääntymisestä, mutta kaunokirjallisen journalismin kohdalla voi itse asiassa havaita siirtymää vastakkaiseen suuntaan. Näyttääkin siltä, että lajityypit ovat alkaneet lähestyä toisiaan. Uutisia höystetään tarinallisilla elementeillä, ja kaunokirjallisia juttuja pönkitetään runsailla taustafaktoilla, Lassila-Merisalo selventää.Lassila-Merisalo katsoo kaunokirjallisen journalismin kuuluvan ei-fiktion lajityyppiin, joka on kolmas laji faktan ja fiktion välissä. Kaunokirjallisen journalismin tyypillisiä piirteitä on esimerkiksi vahvasti läsnä olevan kertojan käyttö. Ilmaisunvapauden lisääminen tuo aina mukanaan eettisiä ongelmakohtia.- Onko esimerkiksi oikein muokata tapahtumien järjestystä tekstin dramaattisuuden hyväksi? Tai onko hyväksyttävää esittää arveluja henkilön ajatuksista, Lassila-Merisalo konkretisoi kysymyksiä, joiden eteen toimittaja voi joutua. Tällaiset kysymykset kuuluvat olennaisesti ei-fiktion problematiikkaan. Ei-fiktion ja fiktion välinen raja voi olla paikoin vaikea tai jopa mahdoton löytää, mutta Lassila-Merisalo muistuttaa, että vastuuntuntoinen toimittaja ei koskaan lakkaa etsimästä sitä.- Kaunokirjallisista piirteistään huolimatta lehtijuttu on aina journalismia, joten tarinan on taivuttava todellisuuden ehdoilla eikä toisinpäin, Lassila-Merisalo toteaa.
...
This study explores the concept of “literary journalism” in Finnish context. Literary journalism is defined as a subspecies of nonfiction, which depicts actual events and people using techniques of fictional discourse. Finnish journalists have borrowed literary techniques from fiction through the ages but it has been done if not unconsciously, then at least unsystematically. The aim is to acknowledge the form by highlighting it from different angles, from a humanistic point of view.The study deals with two main issues: searching the line between fact and fiction and defining the nature of Finnish literary (magazine) journalism. The study consists of three sections. The first section focuses on the concepts of fact and fiction and their definitions as well as crossing the lines by applying narratological methods to journalism studies. The second section takes a look at the practice of writing: how the concepts of fact and fiction have been understood and utilized in for example ethical
guidelines for journalists. The third part includes a history of Finnish literary journalism as well as interviews with contemporary writers of the form. In the beginning of each section is a previously published peer-reviewed article. These articles form the theoretic-analytical core of the study, applying methods from literary studies to journalistic texts and thereby mapping the nonfictional nature of the stories.It can be concluded that even though the term literary journalism has been rather unknown in Finland, the methods of the form have nevertheless been used actively in Finnish magazines. The study suggests that Finnish literary journalism can and should be regarded as a representative of the genre of nonfiction. Still, it is worth remembering that every time a reporter crosses the line between nonfiction and fiction, it is a violation of the reader’s trust. Thus, using fictional techniques requires a high sense of responsibility from the writer. And even though it may sometimes be difficult to find a boundary between fiction and nonfiction, this does not mean that one could stop searching.
...
