Ulla Huhtamäki tarkastelee tutkimuksessaan taidemaalari Kauko Lehtisen (s.1925) taiteen murrosta vuosina 1961-1965. Lehtinen lähti Pariisiin kevättalvella 1961 etsimään uusia vaikutteita muuttaakseen omaa työskentelytapaansa, joka oli alkanut tuntua ”nyppimiseltä”. Lehtinen näki Pariisissa mm. uusrealistien ja uusdadaistien taidetta. Hän näki esim. Robert Rauschenbergin ja Alberto Burrin näyttelyt. Impasse Ronsin taiteilijakorttelissa Lehtinen näki Jean Tinguylen ateljeen edessä isot romukasat ja Niki de Saint Phallen ampumassa rikki väripusseja. Lehtinen tunsi olevansa ajan hermolla. Tämän matkan aikana Lehtisen työskentelyssä tapahtui syvällinen muutos. Hän hylkäsi visuaalisen mallin käytön ja siirtyi spontaaniin työskentelytapaan.Huhtamäki tarkastelee Lehtisen työskentelytavan muutosta zeniläisen ajattelun pohjalta, jossa korostuu taiteellisten ilmaisukeinojen hyvä hallinta ja spontaani työskentely. Lehtinen oli hankkinut vuosien opiskelun ja harjoituksen kautta loistavan piirustus
taidon ja käden hallinnan. Hänen työskentelynsä alkoi muistuttaa menetelmää, jota käytetään itämaisessa taiteessa, monissa taistelulajeissa ja erilaisissa zen-harjoituksissa. Vaatimuksena on sisäistetty taito, joka saavutetaan vain aikaa vaativan harjoittamisen, perehtymisen ja keskittymisen kautta. Lehtisen työskentelyä voidaan pitää prereflektiivisenä toimintana, joka on suoraa ja välitöntä aistihavaintoon pohjautuvaa toimintaa, joka tapahtuu ilman ajattelua. Tällöin työskentely tapahtuu ilman reflektion kontrollia.Myös kysymys, kuinka vaikutteet siirtyvät omaan työskentelyyn liittyy tähän samaan problematiikkaan. Se edellyttää uuden oppimista ja entisten toimintatapojen muuttamista. Lehtisen sanoin ilmaistuna:” Jokaisen on löydettävä oma avantgardensa.” Lehtinen löysi uuden suhteen työskentelyynsä, joka mahdollisti hänen taiteensa muuttumisen.Lehtisen uusi avantgardistinen taide jatkoi henkilökuvauksessa ekspressionistisen taiteen traditiota uusrealismin ja informalismin keinoin.- Lehtinen oli maamme ensimmäisiä uusrealisteja, sillä hän liitti konkreettisia esineitä maalauksiinsa. Lehtinen antoi myös Suomen taiteelle informalismin kasvot, sillä hänen henkilökuvansa, jotka oli tehty informalistisen materiaalimaalauksen keinoin, poikkesivat muusta suomalaisesta informalismista, joka liittyi pääasiassa suomalaisen luonnon teemoihin, Huhtamäki korostaa.Lehtisen taiteellinen murros johti lähes abstraktiin ilmaisuun, kollaasitekniikan käyttöön ja henkilökuvien rajuun deformointiin. Lehtisellä ei ollut radikaalia suhdetta avantgardeen, vaan hänen taiteensa avantgarde liittyy taiteen formaalisiin tekijöihin, jotka ovat luonteeltaan ”modernistista avantgardea” neoavantgarden hengessä. Lehtinen on aina pyrkinyt tekemään teoksistaan kauniita ja välttänyt tekemästä ahdistavaa ja rumaa taidetta. Vaikka häntä kutsuttiin dadaistiksi hänen ensimmäisessä yksityisnäyttelyssään vuonna 1961, tuntui dada hänestä vastenmieliseltä.
...
