Lumeen lihallistuminen : virtuaalitodellisuuden kokeminen, kehollisuus ja virtuaalikeho

Abstract

Virtuaalitodellisuus (VR) tarjoaa uudenlaisia tapoja kokea ja ymmärtää todellisuutta, maailmaa ja itseä. Tässä tutkielmassa perehdyn VR:n kokemiseen ja kehollisuuteen empiirisesti haastattelujen avulla ja postfenomenologian teknologisen välittymisen teorian näkökulmasta. Tarkastelen kuuden VR-sovelluksen ihminen–teknologia–maailma-suhteita Vindenesin ja Wassonin VR:lle kehittämän mallin ja määrittelemien käyttäjä–ympäristö-suhteiden avulla. Tarkastelun kohteena on siis ihmisen ja virtuaalimaailman välille syntyvä suhde sekä se, miten sitä koetaan ja tulkitaan. Tavoitteena on ymmärtää, miten kehollisuus rakentaa virtuaalisubjektiutta VR:ssä. Virtuaalimaailmaa tulkitaan usein vastakkainasetteluiden, kuten subjekti–objekti tai todellinen– illuusio kautta. Myös Vindenesin ja Wassonin malli jäsentää VR:ää virtuaalisubjektin, eli käyttäjän, ja toiseuden, eli virtuaalimaailman objektiuden suhteena. Käyttäjä on ihminen ja virtuaalimaailman subjektius yhdessä, kun objektius taas määrittyy sen kautta mitä virtuaalimaailmassa ei koeta osana itseä. Elämme teknologiaa kuitenkin kehollisesti ja virtuaalikeho on lihan liukumapinta virtuaalimaailman subjektiuksiin ja objektiuksiin. Korostan siis virtuaalikehoa subjektiuksia ja objektiuksia jäsentävänä tekijänä, jonka välityksellä osa virtuaalimaailmasta tuodaan niin sanotusti iholle ja itseen, kun osa taas jää ihmisen kontrollin sekä huomion ulkopuolelle. VR:ssä virtuaalikeho on usein näkymätön, mutta ei kuitenkaan olematon. Virtuaalikehojen kirjo on mittava, minkä vuoksi olen hahmotellut viisi ulottuvuutta, joiden avulla niiden monimuotoisuutta voi tarkastella: toiminnallinen virtuaalikeho, representatiivinen virtuaalikeho, fenomenaalinen virtuaalikeho, läsnäoleva virtuaalikeho ja kerroksellinen virtuaalikeho. Se miten virtuaalikeho on toteutettu ja miten sitä koetaan voivat erota toisistaan huomattavasti, minkä vuoksi virtuaalikeho on mielenkiintoinen empiirisen tutkimuksen tarkastelukohde sekä työkalu käyttäjä–ympäristö-suhteiden jäsentelyssä. Tutkielman lopuksi esitän vielä kritiikin Vindenesin ja Wassonin mallista ja käyttäjä–ympäristö-suhteista.

Virtual reality (VR) offers new ways to experience and understand reality, the world, and oneself. In this dissertation, I explore embodiment in VR empirically through interviews and from the perspective of postfenomenology’s theory of technological mediation. I examine the human-technology-world relations of six VR applications using the postphenomenological framework and user-environment relations defined by Vindenes and Wasson. The focus is on the relationship that forms in between a human and the virtual world: how is it experienced and interpret. The goal is to understand how embodiment constitutes virtual subjectivity in VR. The virtual world is often interpreted through dichotomies such as subject-object or reality- illusion. Vindenes and Wasson's model also structures VR as a relationship between the virtual subject, the user, and otherness, the objectivity of the virtual world. The user is the human and the subjectivity of the virtual world together, while objectivity is defined by what is not experienced as part of oneself in the virtual world. However, we live technology bodily and the virtual body is how the flesh navigates in the subjectivities and objectivities of VR. Therefore, I emphasize the virtual body as a structuring factor of subjectivities and objectivities, through which part of the virtual world is brought to the skin and into the self, while some parts remain outside the control and attention of the human. In VR, the virtual body is often invisible, but never non-existent. The spectrum of virtual bodies is vast, which is why I have outlined five dimensions to examine their diversity: functional virtual body, representative virtual body, phenomenal virtual body, present virtual body, and layered virtual body. How the virtual body is designed and how it is perceived can differ considerably, which is why the virtual body is an interesting subject of empirical research as well as a tool for recognizing nuanced user–environment relations. At the end of the thesis, I present a critique of Vindenes and Wasson's framework and user–environment relations.