Carl Schmittin ja Urho Kekkosen konstit : demokratian itsepuolustus (1934) schmittiläisen poliittisen teorian kautta

Abstract

Tässä kandidaatintutkielmassa tutkin Urho Kekkosen (1900–1986) vuonna 1934 julkaisemaa Demokratian itsepuolustus -pamflettia saksalaisen ajattelijan Carl Schmittin (1888–1985) poliittisen teorian kautta. Katsoakseni molemmat kirjoittivat maailmansotien välisen ajan Euroopan kontekstissa samasta asiasta: valtion oikeudesta ja keinoista puolustautua valtiosääntöä uhkaavia liikkeitä vastaan. Tutkielman tarkoitus on lukea Kekkosen pamflettia schmittiläisen poliittisen teorian kautta, ja vertaillen tarkastella, millaisia samankaltaisuuksia ja eriäväisyyksiä tällä tavoin voidaan löytää. Olen rajannut vertailukohdat kolmeen pääteemaan: heidän demokratiakäsitykseensä, liberalismikritiikkiinsä sekä diktatuurinäkemykseensä. Nämä ovat Kekkosen pamfletin huomattavimpia teemoja, ja lisäksi ne ovat aiheita, joita Schmitt poliittisessa teoriassaan laajasti käsittelee. Hypoteesini on, että näiden kahden saman aikakauden ajattelijan näkemyksistä voidaan löytää edellä mainittuihin teemoihin liittyen merkittävästi samankaltaisuuksia.

Vertailun mielenkiintoisuutta lisää se, että Kekkonen ja Schmitt olivat molemmat koulutukseltaan oikeustieteilijöitä. Kekkonen lainaakin Schmittiä vuoden 1936 väitöskirjassaan, mutta olen rajannut tutkielmassa tarkasteltavan Kekkosen tuotannon pääasiallisesti Demokratian itsepuolustukseen. Schmittin kirjallisuuden olen rajannut hänen 1920- ja 1930-luvun alun aikaiseen tuotantoonsa, sillä juuri se käsittelee tutkielmalle oleellisia teemoja. Schmittin perusteellinen poliittinen teoria tarjoaa mielenkiintoisen kehyksen lukea Kekkosen pamflettia, joka taas ei ole poliittisfilosofisilta esityksiltään kovinkaan syväluotaava, vaan enemmänkin pragmaattiset tarkoitusperät mielessä julkaistu.

Kekkonen oli 1930-luvulla huolestunut erityisesti Isänmaallisesta kansanliikkeestä (IKL), jota hän piti uhkana suomalaiselle kansanvallalle. Demokratian oikeus itsepuolustukseen kumouksellisia liikkeitä vastaan, vaikka sitten autoritäärisin keinoin, on hänen julkaisemansa pamfletin ydinsanoma. IKL antoi Kekkosen pamfletille pilkkanimen ”Kekkosen konstit”, mihin myös tämä tutkielman otsikko viittaa. Diktatuuripyrkimyksistä syytetty IKL pyrki osoittamaan Kekkosen demokratian itsepuolustuksen nimissä esittämien keinojen johtavan demokratian lakkauttamiseen. Vuonna 1938 sisäministeriksi noussut Kekkonen pyrki kieltämään IKL:n, antaen ”Kekkosen konsteille” laajemman merkityksen.

Vertailun kautta voidaan huomata, että molemmat näkivät liberalismin demokratiasta eroavana aatesuuntana, joka heikensi valtion kykyä vastata kumouksellisten poliittisten liikkeiden haasteeseen. Kummallekaan diktatuuri ei välttämättä ollut ristiriidassa demokratian kanssa. Molemmat ajattelijat pitivät perustuslain turvaksi sekä vallitsevan demokraattisen valtiomuodon säilyttämiseksi perustettua diktatuuria suotavana toimenpiteenä valtiollisessa hätätilanteessa. Näin ollen Carl Schmitt ja Urho Kekkonen näyttäisivät pohtineen samankaltaisia keinoja –”konsteja”– samanlaiseen ongelmaan maailmansotien välisen Euroopan kontekstissa: valtion haasteeseen vastata aikakauden kumouksellisten liikkeiden ongelmaan. Näin tutkielma liittyy aiheeltaan osaksi nykypäivänkin keskustelua: millaisin toimenpitein demokratia voi puolustautua sitä vastustavia liikkeitä vastaan, ja miten käy demokraattisten toimintatapojen noudattamisen valtioelämän joutuessa poikkeustilanteeseen.