Development of contemporary Russian cultural policy : from liberal decentralization towards conservative cultural hegemony

Abstract

Väitöskirjassa tarkastellaan Venäjän kulttuuripolitiikan muutosta neuvostoaikaa seuranneesta liberaalin hajautuksen kaudesta Vladimir Putinin johtamaan konserva-tiiviseen valtioon. Tarkastelussa keskitytään erityisesti virallisiin ja akateemisiin diskursseihin vuoden 2012 jälkeisenä aikana. Sille tunnusmerkillistä on ollut kulttuurialan keskittäminen, valtion sensuurin lisääntyminen ja konservatiivisten arvojen korostaminen. Venäjän akateemisen maailman valtavirta tapaa perustella näitä luonnollisina ja tarpeellisina vastauksina koettuihin geopoliittisiin uhkiin tai länsimaiden harjoittamaan sortoon. Tämä tutkimus haastaa kyseiset ideologiset kannat ja tarkastelee vuoden 2012 jälkeisiä kulttuuripolitiikan muutoksia osana laajempia poliittisia kehityskulkuja Putinin valtakaudella. Tutkimuksessa käsitelläänkin kulttuuripolitiikkaa poliittisena ja kontingenttina prosessina ja tarkastellaan kriittisesti Venä-jän valtion kulttuuripolitiikan konservatiivisen käänteen syitä ja seurauksia. Tutkimuksessa nojataan politiikan tutkimuksen, kulttuurintutkimuksen ja kult-tuuripolitiikan tutkimuksen teorioihin ja analysoidaan kriittisesti konservatiivisen diskurssin muodostumista Venäjällä. Gramscin hegemoniateoriaan tukeutuen kuvataan, kuinka Putinin hallinto on ottanut kulttuurin hallintaansa sekä pakolla että suostumuksella. Foucault’n hallinnallisuuden ja suvereniteetin käsitteiden avulla tarkastellaan Putinin poliittisten tavoitteiden, kansan vaatimusten ja kulttuuripolitiikkojen vaikutusta toisiinsa. Näiden viitekehysten avulla osoitetaan, kuinka hegemonisilla kulttuurisilla narratiiveilla rakennetaan konsensusta kansallisesta identiteetistä ja luodaan transsendenttinen yhteys ”Venäjän kansan” ja presidentti Putinin välille joka yhteys ilmentää kansalaisten käsityksiä ja käyttäytymistä. Väitöskirjassa esitetään, että Venäjän kulttuuripolitiikan muutoksessa vuoden 2012 jälkeen on kyse hallitsevan eliitin strategiasta, jossa kulttuuria käytetään laajempiin poliittisiin ja ideologisiin tarkoituksiin ja siten muokataan vallitsevaa ajattelutapaa ja vahvistetaan presidentin valtaa. Putinin hallinto on edistänyt sellaisen älyllisen eliitin syntymistä, jossa tuetaan konservatiivisia näkemyksiä ”venäläisestä maailmasta” ja tukahdutetaan kulttuurinen monimuotoisuus. Näin kulttuurituotanto ja kulttuuritalous on saatettu valtion hallintaan, millä edelleen vahvistetaan Putinin poliittista valtaa.

Through an analysis of official and academic discourses, this dissertation explores the transformation of Russian cultural policy from a period of liberal decentralisation in post-Soviet Russia to the conservative state under Vladimir Putin’s rule, focusing on the post-2012 period. This era is characterised by a shift towards cultural centralisation, increased state censorship and the promotion of conservative values. Mainstream Russian academia typically justifies these changes as natural responses to perceived geopolitical threats or necessary reactions to Western oppression. Challenging these ideological positions, this study contextualises the post-2012 cultural policy shifts within the broader political changes under the leadership of Putin. In doing so, it treats cultural policy as a political and contingent process and questions the reasons and implications of the conservative turn in Russian state cultural policy. The research builds on the theoretical frameworks of political science, cultural studies and cultural policy studies to critically analyse the formation of the conservative discourse in Russia. It employs Gramsci’s theory of hegemony to explain how Putin’s regime has established and maintained cultural dominance through coercion and consent. Additionally, Foucault’s concepts of governmentality and sovereignty are used to examine the interplay between Putin’s political objectives, popular demands and cultural policies. These approaches show how hegemonic cultural narratives foster consensus around national identity and create a transcendental link between the ‘Russian people’ and President Putin, which articulates public perceptions and behaviour. The thesis posits that the post-2012 transformation of Russian cultural policy is a strategic manoeuvre by the ruling elite to harness cultural mechanisms for broader political and ideological purposes, thereby shaping public consciousness and strengthening presidential authority. Putin’s regime has fostered an intellectual leadership that promotes a conservative vision of the ‘Russian world’ and suppresses cultural diversity. This imposes state control over cultural production and the cultural economy, thereby contributing to the further consolidation of Putin’s political power.