Muutos Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa Saddam Husseinin Irakia kohtaan Iranin vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen seurauksena

Abstract

Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella Yhdysvaltojen ulkopolitiikan muutosta Saddam Husseinin ja hänen sunnilaisen Ba’ ath-puolueensa johtamaa Irakia kohtaan suurimmassa shiiamaassa Iranissa 1979 tammi-helmikuussa tapahtuneen islamilaisen vallankumouksen seurauksena. Tutkielman aihepiirin ymmärtämiseksi on syytä määritellä lyhyesti sunnalaisuus ja shiialaisuus. Sunnalaisuus ja shiialaisuus ovat Islamin kaksi pääsuuntausta, jotka ovat taistelleet vallasta Lähi-idässä 600-luvulta lähtien. Näiden kahden Islamin suuntauksen välit ovat aina olleet erittäin huonot, mikä on johtanut lukuisiin sotiin Lähi-idässä, kun eri suuntauksia edustavat valtiot ovat taistelleet keskenään Lähi-idän ja islamilaisen maailman johtajuudesta. Uskonnolliset erot suuntausten välillä eivät ole kovin suuria, eikä niitä käsitellä juurikaan tässä tutkimuksessa. Olennaista on tämän tutkimuksen kontekstissa tietää, että suhteellisen pienistä eroista huolimatta pitävät sunnalaisuuden ja shiialaisuuden edustajat toisiaan harhaoppisina ja molemmat suuntaukset tulkitsevat omasta mielestään Islamia, Koraania ja Islamin uskonnollista lakia Shariaa oikein, toisen suuntauksen tulkitessa sitä väärin. Shiiojen historiallisen ja nykyisen poliittisen ja taloudellisen alisteisen aseman vuoksi on Iranin merkitys ja painoarvo korostunut shiialaisessa maailmassa. Shiialaisuus on ollut Iranin valtionuskonto 1500-luvulta lähtien ja maan suuri väestö (nykyään 83 miljoonaa), pinta-ala ja luonnonvarat ovat tehneet Iranista ja shiialaisuudesta Lähi-idän ja maailmankin politiikassa merkittävän tekijän. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen maailmanpolitiikassa merkittäväksi tekijäksi noussut öljy teki Lähi-idästä länsimaille strategisesti tärkeän alueen. Iranissa on maailman neljänneksi suurimmat öljyvarat, toisiksi suurimmat kaasuvarat, maa on yhdeksänneksi suurin öljyntuottaja ja kolmanneksi suurin kaasuntuottaja. Tämä antaa shiialaisuudelle aika paljon sananvaltaa maailman energiapolitiikassa. Shiialaisuuden suhteen on otettava huomioon, että shiialainen yhteiskuntamalli, jossa papisto käyttää myös ylintä poliittista valtaa toteutuu vain Iranissa. Sielläkin papisto nousi ylimmäksi instanssiksi vasta vuoden 1979 Iranin islamilaisen vallankumouksen seurauksena, kun eri kuningassukujen jatkumona 2500 vuotta vallinnut monarkia syrjäytettiin viimeisen kuninkaan (farsiksi shah) shaahi Mohammad Reza Pahlavin hallinnon kaaduttua. Eli vaikka shiialaisuuden mukaan papiston tulisi käyttää myös ylintä maallista ja poliittista valtaa ei tämä ole toteutunut ennen vuotta 1979 missään shiiamaassa, vaan poliittista valtaa on käyttänyt historiallisesti maallinen hallitsija. Iranin väestö on etnisesti persialaisia, joiden äidinkieli on farsi, toisin kuin suurimmassa osassa muissa Lähi-idän muslimimaita, joissa väestö on etnisesti arabeja, joiden äidinkieli on arabia. Irakin historiaa ja politiikkaa tutkiessa on otettava huomioon, että Irak ei ole väestöltään etnisesti tai uskonnollisesti homogeeninen. Irakin väestöstä 60 % on shiia-arabeja, 20 % sunniarabeja ja 20 % sunnikurdeja. Tämä on karkea jako, jossa ei huomioida pienempiä etnisiä vähemmistöjä, kuten assyrialaisia, jesidikristittyjä, turkmeeneja, shabakseja, kaka’i:ta, beduiineja, roma:ita eli intialaisperäistä väestöä, kaldealaisia, circassaaneja eli Pohjois-Kaukasialaisia ja Irakin persialaisia. Näillä pienemmillä etnisillä vähemmistöillä ei yleensä ole ollut merkitystä Irakin valtiotason politiikassa, jossa kolme suurinta etnistä ryhmää shiia-arabit, sunniarabit ja kurdit kilpailevat keskenään vallasta. Maantieteellisesti suurimmat etniset ryhmät voi jakaa asuinpaikan perusteella eri Irakin alueille. Shiia-arabit asuvat Etelä-Irakissa Eufrat ja Tigris-jokien laaksossa alueella, joka rajoittuu idässä Iranin rajaan. Sunnit asuvat niin sanotussa Sunnikolmiossa Keski-Irakissa Salah ad Dinin maakunnassa. Kurdit asuvat Pohjois-Irakin vuoristoisella ja ylänköisellä alueella Irakin Kurdistanissa. Öljyvarat sijaitsevat Etelä-Irakin shiia-alueella ja pohjoisen Kurdistanissa. Pääkaupunki ja suurin kaupunki Bagdad on sunni- ja shiia-alueen välimaastossa, jossa sunnit ja shiiat sekoittuvat väestössä keskenään. Suuret satamakaupungit Basra ja Umm Qasr Persianlahden rannalla ja sisämaakaupungit Najaf ja Karbala ovat shiia-alueella. Suurista kaupungeista Mosul, Kirkuk ja Erbil ovat Kurdistanissa. Historiallisesti on merkittävää, että sunnit muodostivat 1500-luvulta Saddamin syrjäyttämiseen 2003 asti hallitsevan eliitin, sillä he toimivat osmanien ja brittien yhteistyöhenkilöinä näiden hallitessa Irakia. Irakin itsenäistyttyä oli kuningaskunnan 1932–1958 Hashemittien kuningashuone sunnilainen samoin kuin seuranneet tasavallan hallinnot. Prikaatinkenraali Abd al-Karim Qasimimin johtama vallankaappaus syrjäytti Hashemittien monarkian 14.7.1958. Arabisosialistinen Ba’ ath-puolue, johon Saddam kuului, syrjäytti Qasimin helmikuussa 1963 kenraali Ahmed Hassan al-Bakrin ja eversti Abdul Salam Arifin johdolla. Marraskuussa 1963 Arif petti Ba’ athin ja al-Bakrin kaapaten vallan. Arifin kuoltua 13.4.1966 helikopterionnettomuudessa häntä seurasi hänen veljensä kenraali Abdul Rahman Arif. Ba’ ath syrjäytti hänet kuitenkin 1968 al-Bakrin johdolla. Saddam syrjäytti al-Bakrin 1979 ja hallitsi syrjäyttämiseensä 2003 asti. Kaikki hallinnot Saddamin kukistumiseen asti olivat siis sunnilaisia. Yhdysvaltojen vaikutus Lähi-Idässä alkoi 1930-luvulla ensimmäisten yhdysvaltalaisten öljy-yhtiöiden aloitettua toimintansa Saudi-Arabiassa. Ennen toista maailmansotaa Yhdysvaltojen vaikutusvalta ja myös kiinnostus Lähi-Itää kohtaan olivat vähäisiä, sillä alue on maantieteellisesti hyvin kaukana Yhdysvalloista, eikä sillä nähty olevan strategista merkitystä Yhdysvaltojen kannalta, sillä Texasin öljyntuotanto takasi Yhdysvalloille tarvittavan määrän öljyä, jota oli saatavilla lisää Lähi-Itää lähempää Etelä-Amerikasta. Lisäksi Lähi-Idässä valtaa käyttivät Iso-Britannia ja Ranska, jotka olivat kasvattaneet läsnäoloaan alueella ensimmäisen maailmansodan jälkeen varmistaakseen öljynsaantinsa. Toisen maailmansodan aikana Saksa pyrki saamaan jalansijaa Lähi-Idässä toimimalla Vichyn Ranskan vaikutusalueilla Libanonissa ja Syyriassa sekä tukemalla Britannian vastaisia liikkeitä Irakissa ja Iranissa. Tämä johti Britannian ja Neuvostoliiton hyökkäykseen Iraniin vuoden 1941 elokuussa tavoitteena syrjäyttää Iranin shaahi Reza Pahlavi valtaistuimelta, sillä tämä oli ilmaissut natsimielisiä sympatioita ja käytti Saksaa heikentääkseen Britannian ja Neuvostoliiton vaikutusvaltaa Iranissa. Operaatio onnistui ja kuudessa päivässä Britannia ja Neuvostoliitto olivat miehittäneet Iranin, minkä jälkeen 16.9.1941 shaahi Reza pakotettiin luopumaan kruunusta 22-vuotiaan poikansa Mohammad Reza Pahlavin hyväksi ja lähtemään maanpakoon Etelä-Afrikkaan. Tutkielmassani viitataan tämän jälkeen yleisen käytännön mukaisesti Mohammad Rezaan shaahina ja hänen isäänsä Reza shaahina. Yhdysvallat alkoi laajentaa vaikutusvaltaansa lähi-idässä toisen maailmansodan lopputahteja soitettaessa, kun presidentti Roosevelt tapasi ystävänpäivänä 1945 Saudi-Arabian kuningas Abdul Azizin yhdysvaltalaisella sotalaivalla USS Quincellä Suezin kanavassa. Tästä sai alkunsa Yhdysvaltojen pitkäaikainen liittolaisuus Saudi-Arabian kanssa. Yhdysvaltojen mielenkiinto alkoi yhä kasvavissa määrin kääntyä Lähi-itään 1950-luvulla Eisenhowerin presidenttikaudella. Tätä edistivät Texasin öljyvarojen alkava ehtyminen 1940-luvulta eteenpäin, kiristynyt kylmä sota ja Britannian ja Ranskan vaikutusvallan heikkeneminen alueella vuoden 1956 Suezin kriisin jälkeen, minkä seurauksena Yhdysvallat katsoi tarvitsevansa suorempaa omaa vaikutusvaltaa Lähi-idässä. Keskeinen käänne Yhdysvaltojen suuremmalle osallistumiselle alueen politiikkaan oli myös Iranin vuoden 1953 tapahtumat, joiden seurauksena Yhdysvallat ja Britannia toteuttivat vallankaappauksen Iranin öljyteollisuuden kansallistanutta pääministeri Mossadeghia vastaan tehden shaahista yksinvaltiaan aiemman perustuslaillisen monarkian sijaan. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA tuki tämän jälkeen shaahin hallinon salaisen poliisin Savakin ( سازمان اطلاعات و امنیت کشو, Sāzmān-e Ettelā'āt va Amniyat-e Keshvar:in eli valtion tiedustelu- ja turvallisuusorganisaation perustamista kouluttamalla sen agentteja. Yhdysvallat oli muutenkin shaahin merkittävin tukija koko tämän valtakauden ajan myyden hänen hallinnolleen miljardeilla hyvin kehittyneitä asejärjestelmiä ja muuta infrastruktuuria. Shaahi tukahdutti Iranissa poliittisen vastarinnan ja muutti parlamentin näennäiseksi vallankäyttäjäksi. 1970-luvun lopulla ennen vuoden 1979 islamilaista vallankumousta Iranissa oleskeli pysyvästi noin 50 000 yhdysvaltalaista niin sotilaina tukikohdissa kuin siviileinä yhdysvaltalaisten yritysten palveluksessa. Islamilaisessa vallankumouksessa shaahin hallinnon syrjäytti 1979 tammi-helmikuussa islamilaisen uskonoppineen ajatollah Ruhollah Khomeinin johtama vallankumous, minkä jälkeen Yhdysvaltojen vaikutusvalta maassa romahti huipentuen tunnettuun Iranin panttivankikriisiin 4.11.1979-20.1.1981. Tutkielmassani tarkastelen alkuperäislähteiden nojalla sitä, miten nämä tapahtumat muuttivat Yhdysvaltojen suhdetta Saddam Husseinin johtamaan arabisosialistiseen Ba’ath-puolueen hallitsemaan Irakiin. 1960- ja 1970-luvuilla Yhdysvallat piti Irakia suurena uhkana eduilleen Lähi-idässä Neuvostoliiton aseistaman ja tukeman arabisosialistisen ja sosialistista vallankumousta alueen maissa ajavan Ba’athin johtaessa maata, mutta Iranin vallankumouksen jälkeen Yhdysvallat asettui tukemaan Irakia Irakin-Iranin sodassa 1980–1988 estääkseen islamilaisen vallankumouksen leviämisen Persianlahdella. Tämäkään ei tosin ole niin suoraviivaista kaikin osin, kuten Iran-Contra-skandaaliosoitti. Toivon tutkielman tarjoavan taustoitetun, jäsennellyn ja analyyttisen katsauksen Irakin ja Iranin historiaan keskittyen 1960, 1970 ja 1980-luvuille sekä Yhdysvaltojen ulkopolitiikan muutoksiin näitä valtiolta kohtaan kyseisenä aikana.