Tutkimus on kulttuurifilosofinen ja kulttuurintutkimuksellinen väitöskirja aineellisen artefaktin ongelmasta ja filosofinen tutkimus aineellisen mieltämisen ehdoista. Ihmistekoisen statuksen uudelleen arvioinnin pohjalta kehitän siinä uuden tavan ajatella aineellista ja ruumiillista. Historiallisesti suhteellisen nuoreen artefaktin käsitteeseen on tullut materiaalisuuksien kasvun myötä sen painon sivuuttavaa itsestäänselvyyttä, kuten tapahtui ikivanhalle olemisen käsitteelle Martin Heideggerin käänteentekevän huomion mukaan. Käsitteen neutraloituminen onkin siitä välittymättömän aineellisuuden neutraloitumista, mitä kutsun konstituutioharhaksi. Konstituutioharha on modernissa vallitseva tapa nähdä ihmistekoinen tiedollisesti jäännöksettömänä.
Tutkimuksen kolmannessa pääluvussa kuvaan modernin kulttuuria aineellisen artefaktin konstituution täydellistymisprosessina. Sen myötä häiriöt aineellisessa ympäristössä aletaan tulkita vain tiedollisina ongelmina, vaikka nämä häiriöt kertoisiv
at joskus paljon enemmän aineellisesta ja luonnosta kuin niitä konstituutioon identifioiva tiedollinen. Analysoin sitä, miten kohtaamme aineellisen usein vain sen konstituution kautta, tai konstituution ylitettyämme silkkana ajattelun ja kielen sisäisyytenä symbolisen sulkeumassa, jossa katoaa käsitys paitsi artefaktien aineellisista ehdoista myös niiden identifioitavuuden ylijäämästä.
Pitkin tutkimusta ja erityisesti sen seitsemännessä pääluvussa päädyn aineellisuuden haasteen vakavasti ottamisen filosofisiin seurauksiin. Tutkimukseni conatus liittyy Theodor Adornon ei-identtiseen. Adornolaisen negatiivisen dialektiikan sijaan päädyn aineellisen immersiivisyyteen. Immersiivisyyttä valotan Maurice Merleau-Pontyn myöhäisfilosofiaa ja Gilles Deleuzen ”puhdasta immanenssia” vasten. Käsite ei kata objektiaan, mutta immersiivisessä mielessä, osana aine–ruumis-jatkumoa, olemme käsitykseni mukaan jo adornolaisessa ei-identtisessä. Uppoutuminen aineelliseen ympäristöön on samalla episodimaisen ajattelu–kielen ”jättömaata”. Se on Adornon ei-identtisen myöntämistä aineellis-ruumiillisen alueena, jossa ei-enää- tai ei-vielä-ajatella, mutta josta herätään ajattelemaan.
Tutkimuksessani näen aineellis-ruumiillisen immersion liikevoimana ja lähteenä ajattelu–kielen deferentiaalisuuksille, joita löydän ja analysoin. Deferentiaalisuuden käsitteeni on saanut vaikutteita Jean-Luc Nancyn filosofiasta. Deferentiaalisuuksissaan (toisin kuin referentiaalisuuksissaan ja sulkeutuneissa identtisyyksissään) ajattelu löytää hybridisen puolensa. Ajattelu tunnustaa omassa toimimisessaan velkansa sille, mitä se ei ole.
Tarkastelen tutkimuksessa myös teknologista aineellista ympäristöä, mutta en tekno- ja neurotieteen konstituenttina. Teknologinen ympäristö on käsitykseni mukaan pikemminkin symbolisen muodon saanutta aineellista. Se on formaalisen aineellisuuden ympäristö, josta herätään samalla tavalla ajattelun ja kielen eroihin kuin muustakin immersoivasta aineellisesta.
Tutkimuksessani ”symbolisen” käsite ymmärretään aina deferentiaalisessa suhteessa aine–ruumis-jatkumoon, ei sen vastakohtana. Deferentiaalisesti ymmärrettynä se kuvaa episodimaista ajattelua ja kieltä. Siihen ei kuitenkaan kuulu formaalinen aineellisuus, joka usein luetaan siihen itsestään selvästi. Esiin nostamassani konstituutioharhassa symbolinen sinänsä esittäytyy pysyväisluonteisena sulkeumana, jossa aine ja informaatio samastetaan ja johon kuuluu koko konstituoitu identtisyyksien maailma. Tutkimuksessa perustelemani käsityksen mukaan sellaisessa maailmassa voimme vain kuluttaa aineellista luontoa symboliseksi typistettynä.
...
