From salt to naval stores : Swedish trade with Southern Europe 1700–1815

Abstract

Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella Ruotsin ja Etelä-Euroopan välisen kaupan määrää ja rakennetta 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Kaupan määrää tarkasteltiin sekä tonneina että rahallisina arvoina hyödyntämällä tanskalaisia Juutinrauman tullitilejä ja Ruotsin kauppakollegion ulkomaankauppatilastoja. Tutkimus osoitti, että kahdenvälinen kauppa Ruotsin ja Etelä-Euroopan välillä kasvoi voimakkaasti 1700-luvun aikana. Etelä-Euroopan maista Portugali ja Italia olivat Ruotsin tärkeimmät kauppakumppanit, ja Espanjan ja Ranskan Välimeren rannikon merkitys oli pienempi. Mitattaessa kaupan arvoa havaittiin, että Etelä-Euroopan osuus Ruotsin ulkomaankaupasta oli noin 10 prosenttia, eikä kahdenvälinen kauppa tällä mittarilla tarkasteltuna ollut erityisen merkittävää. Kuitenkin Etelä-Euroopan merkitys Ruotsin suoralle suolantuonnille oli olennainen. Tuonnin rakenne tonneina mitattuna osoittautui hyvin yksipuoliseksi, sillä suola muodosti 95 prosenttia tuonnin määrästä. Tuonnin arvoa tarkasteltaessa tuonnin rakenne oli paljon monipuolisempi, sillä suolan osuus oli tällöin 56 prosenttia, viinien 11 prosenttia, ja loput tuonista koostui erilaisista luksustuotteista kuten mausteista ja hedelmistä. Puutavaralastit muodostivat 54 prosenttia, rauta 31 prosenttia ja terva 11 prosenttia viennin määrästä tonneina mitattuna. Viennin arvosta raudan osuus oli merkittävä, 69 prosenttia. Kaupan määrän ja kaupan rakenteen yhteydestä havaittiin, että tuonnin kasvaessa tuonti muuttui yksipuolisemmaksi, koska tärkeimmän bulkkituotteen, suolan, osuus tuonnista kasvoi kaupan määrän kasvaessa. Kasvanutta kaukokauppaa Ruotsin ja Etelä-Euroopan välillä ei voida siis yhdistää kasvaneeseen luksustuotteiden kysyntään tai muutoksiin kulutustottumuksissa. Tätä voidaan pitää yhteneväisenä aiempien tutkimusten kanssa, jotka ovat osoittaneet talouskasvun olleen pysähdyksissä merkantilismin ajan Ruotsissa. Viennin muuttomaton rakenne kertoo jatkuvasta ja tasaisesta kysynnästä ruotsalaisille laivanrakennusmateriaaleille 1700-luvulla.

This thesis examines the amount and structure of bilateral trade between Sweden and Southern Europe in the eighteenth and early nineteenth century. By using Danish Sound Toll Registers and the Swedish Board of Trade datasets, trade amounts were measured in metric tons and value. This study shows that the volume of bilateral trade between Sweden and Southern Europe increased substantially in the eighteenth century. In Southern Europe, Portugal and Italy were the most important trade destinations, and Spain and the Mediterranean ports of France played a lesser role. When measured in terms of value, about ten percent of Swedish foreign trade was conducted with Southern Europe, thus, Southern Europe cannot be considered a major bilateral trade partner for Sweden at that time. The role of Southern Europe for direct salt imports to Sweden was significant. The structure of import volume proved to be very concentrated with salt comprising over 95 percent of import volume. In terms of cargo value, import structure was more diversified, as 56 percent of import value comprised salt, 11 percent wines and beverages, and the rest consisted of luxury goods, such as spices and fruits. Timber cargoes comprised 54 percent of the export volume, iron 31 percent, and tar 11 percent. In value terms, the share of iron was prominent, at 69 percent. Regarding the linkage between trade growth and trade structure, this thesis shows that as imports increased, the import structure became more concentrated, since the share of the main bulk cargo, salt, increased. The increasing direct long-distance trade between Sweden and Southern Europe was thus not associated with the increasing demand for luxury goods, indicating no consumer revolution and being in line with previous findings concerning the GDP stagnation and strong mercantilism in Sweden. The somewhat fixed structure of exports indicates a steady demand on Swedish naval stores in the eighteenth century.