Onnellisuus ja onnettomuus kielellisellä ja kuvallisella tasolla teoksessa Roope Ankan elämä ja teot

Abstract

Maisterintutkielmani tavoitteena on kartoittaa, millaisia kielellisiä ja kuvallisia keinoja sarjakuvissa käytetään tunteiden ilmaisemisessa. Ensisijainen painotukseni on kielitieteellisessä analyysissa, mutta tarkastelen myös visuaalista puolta kielellisen tunneilmaisun yhteydessä. Näin ollen teen multimodaalista tutkimusta. Lisäksi paneudun tekstin ja kuvan väliseen suhteeseen tunneilmaisun näkökulmasta, eli miten niiden roolit jakautuvat emotionaalisten kokemuksien välittämisessä. Tutkittavat tunteet olen rajannut onnellisuuteen ja onnettomuuteen.

Aineistonani toimii esipuhe sekä kuusi tarinaa Don Rosan teoksesta Roope Ankan elämä ja teot. Poimin näistä tarinoista kaikki puhekuplissa näkyvät puheenvuorot, joissa ilmaistiin onnellisuutta tai onnettomuutta. Kielellisen analyysin pohjana käytin suhtautumisen teoriaa, jonka mukaan tunteet näkyvät kielessä toimintoina, ominaisuuksina ja kommentteina. Jaottelin puheenvuorot näihin kategorioihin, ja lisäksi nimesin tarkemmat kielelliset keinot, joita tunneilmaisussa käytettiin. Visuaalisia tunneilmaisukeinoja lähdin kartoittamaan lähdekirjallisuudessa nimettyjen sarjakuvan visuaalisten elementtien kautta, eli katsoin oliko esimerkiksi hahmon asennolla tai ruudun muodolla vaikutusta tunteiden ilmaisemiseen. Tämän jälkeen tarkastelin kuvan ja tekstin välistä suhdetta Scott McCloudin luokitteluun nojaten.

Kielelliset tunneilmaisukeinot olivat omassa aineistossani monipuolisia. Yleisin suhtautumisen teorian kategorioista oli toiminta, eli onnellisuus ja onnettomuus näkyivät muun muassa erilaisten verbien ja vakiintuneiden fraasien kautta. Kun tunteet heijastuivat kieleen ominaisuuksina, tarkoitti se esimerkiksi adjektiivi- tai substantiivimuotoisia ilmaisuja, joilla määritettiin tekijää tai tunteen synnyttänyttä kohdetta. Kommentit olivat pääsään-töisesti interjektioita tai muita huudahduksia. Visuaalisella tasolla tunteet vaikuttivat ennen kaikkea hahmon ilmeisiin, mutta myös esimerkiksi puhekupla mukautui usein hahmon tunnekokemukseen. Kuvan ja tekstin välinen suhde oli tyypillisimmin toisistaan riippuvainen, jolloin ne välittivät yhdessä sellaisen viestin, jota kumpikaan ei kykenisi yksin välittämään. Tämä tarkoitti usein sitä, että kuva kertoi hahmon tunnetilasta ja mahdollisesta intensiteetistä, kun taas kielen pääasiallinen tehtävä oli usein taustoittaa ja perustella tunnekokemusta.