Pysäytetty ja aktivoitu hetki : näköishautaveistokset ja esillä olevat vainajat uuden ajan katolisissa ja anglikaanisissa kirkoissa

Abstract

Tutkielmassani tarkastelen katolisissa ja anglikaanisissa kirkoissa sijaitsevia näköishautaveistoksia ja esillä olevia pyhimysruumiita. Kysyn, mitä hetkeä ne on valittu esittämään, millaista näköisyyttä ne tavoittelevat sekä millaisia merkityksiä niiden materiaalilla ja materiaalisuudella on. Tutkimuskohteeni ovat 1500–1700-luvuilta ja sijaitsevat pääosin Englannissa, Italiassa, Ranskassa ja Saksassa.

Tutkimukseni saa teoreettisen viitekehyksen Gotthold Ephraim Lessingin pohdinnoista näköisyydestä sekä aidon ja jäljitelmän suhteesta. Tutkimukseni nojaa Erwin Panofskyn kirjoituksiin renessanssin ja barokin hautaveistoksista, Philippe Arièsin tutkimuksiin haudoista ja kuoleman kulttuurihistoriasta sekä Caroline Walker Bynumin kirjoituksiin kristillisestä materiaalisuudesta. Työni keskeisiä käsitteitä ovat Panofskylta ja Arièsilta saamani demi-gisant (puolimakaava ihmishahmo) ja transi (kuollut ihmishahmo) sekä itse luomani käsite näköishautaveistos, joka tarkoittaa ihmisen näköistä hautaveistosta oli sen asento tai esittämä hetki mikä hyvänsä.

Tutkimuskohteeni ovat löytyneet tutkimuskirjallisuudesta, eri hakusanojen avulla verkosta sekä paikan päältä Roomasta. Olen valinnut mahdollisimman erilaisia veistoksia enkä niinkään pyrkinyt esittämään kuinka suosittuja tai laajalle levinneitä eri veistostyypit ovat aikanaan olleet.

Tutkimuksessani selviää, että näköishautaveistosten ja esillä olevien ruumiiden hetket ovat moninaisia ja moniaikaisia. Hautaveistokset ja ruumisrakennelmat voivat kuvastaa edesmennyttä elävänä, autuaana, kuolevana, kuolleena, elävänä kuolleena tai ylösnousseena. Monesti sama teos tarjoaa mahdollisuuden useampaankin tulkintaan. Näköisyyden arvostus on vaihdellut. Hautamuistomerkin poliittiset tai uskonnolliset tarkoitusperät, aito materiaali (luu) sekä vainajan yksilöivät attribuutit ovat olleet monesti sitä tärkeämpiä. Vuosisatojen edetessä näköishautaveistokset muuttuvat yksilöllisimmiksi sekä henkilökohtainen suru ja muistelu alkavat korostua. Esittämästään hetkestä riippumatta sekä näköishautaveistokset että pyhimysruumiit ikuistavat kaksijakoista toivetta iankaikkisesta elämästä: vainajan muistamista maallisessa maailmassa sekä hänen taivaallista ylösnousemustaan.