Vesivastusharjoittelu ja fyysinen toimintakyky lievässä polven nivelrikossa : harjoittelun vaikuttavuus ja pysyvyys postmenopausaalisilla naisilla.

Abstract

Nivelrikko on nivelen rustopinnan asteittaisesta vaurioitumisesta johtuva sairaus, jota esiintyy yleisimmin polvinivelessä. Liikunnan on todettu olevan hyvä hoitokeino polvinivelrikossa ja erityisesti vesiharjoittelua on veden painoa keventävän ominaisuuden vuoksi usein suositeltu polven nivelrikkopotilaille. Tämän satunnaistetun kontrolloidun tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää progressiivisen vesivastusharjoittelun vaikuttavuutta fyysiseen toimintakykyyn ja oireisiin postmenopausaalisilla naisilla lievässä polven nivelrikossa. Neljän kuukauden mittaisen intervention vaikuttavuutta ja vaikutusten pysyvyyttä 12 kuukauden seurannassa verrattiin harjoitus- ja kontrolliryhmän välillä.

Tutkimukseen osallistui 87 vapaaehtoista 60-68-vuotiasta naista, jotka satunnaistettiin harjoitus- (n=43) ja kontrolliryhmään (n=44). Harjoitusryhmään kuuluneet harjoittelivat vedessä ohjatusti kolmesti viikossa neljän kuukauden ajan kontrolliryhmään kuuluneiden jatkaessa normaalia fyysistä aktiivisuuttaan. Tutkimuksen ensisijaisia tulosmuuttujia olivat GAITRite®-kävelyanalysaattorilla mitattu maksimaalinen kävelynopeus (m/s) sekä UKK-instituutin 2 km:n kävelytestin kävelyaika (s) ja arvioitu maksimaalinen hapenottokyky (VO2max, ml/kg/min). Toissijaisia tulosmuuttujia olivat KOOS-oirekyselyllä (Knee injury and Osteoarthritis Outcome Score) mitatut polven nivelrikon itsearvioidut vaikutukset oireisiin ja toimintakykyyn.

Tutkimuksen tilastolliseen analyysiin otettiin mukaan vain tutkittavat, jotka olivat suorittaneet alku-, loppu- sekä seurantamittaukset kaikkien tulosmuuttujien osalta. Näin ollen tilastolliseen analyysiin otettiin mukaan yhteensä 68 tutkittavaa (harjoitusryhmä n=36, kontrolliryhmä n=32). Ryhmien välisessä vertailussa alku-, loppu- ja seurantamittausten välillä käytettiin toistomittausten varianssianalyysia. Tuloksissa havaittiin, että harjoitusryhmään kuuluneiden arvioitu maksimaalinen hapenottokyky parani (muutoksen ero: 1.1 ml/kg/min, 95% luottamusväli: 0.1 ; 2.0, p=0.028) ja KOOS-oirekyselyn avulla mitatut oireet vähenivät (muutoksen ero: 5.7 pistettä, 95% luottamusväli: 0.1 ; 11.4, p=0.045) vesivastusharjoittelun myötä kontrolliryhmään verrattuna. Muissa muuttujissa alku- ja loppumittausten välillä ei havaittu eroja. Harjoittelun hyödyt hävisivät vuoden seurannan aikana.

Tutkimuksen mukaan progressiivisesta vesivastusharjoittelusta näyttäisi parantavan maksimaalista hapenottokykyä ja vähentävän polven nivelrikosta johtuvia itsearvioituja oireita. Intensiivisellä harjoitusjaksolla ei kuitenkaan saada aikaan pitkäkestoisia hyötyjä, mikäli harjoittelu lopetetaan. Omatoiminen harjoittelu ohjatun harjoitusjakson jälkeen saattaisi ylläpitää harjoittelun aikaansaamia positiivisia vaikutuksia.

Osteoarthritis is caused by a gradual damage of the articular cartilage and knee joint is most commonly affected. Exercise has been shown to be effective in knee osteoarthritis and especially aquatic exercise is recommended for patients with knee osteoarthritis due to the benefits of buoyancy of water. The purpose of this randomized controlled trial was to study the effectiveness and the maintenance of the benefits of progressive aquatic resistance training on physical condition and symptoms among postmenopausal women with mild knee osteoarthritis. The effectiveness of a 4-month intervention and the maintenance of the benefits during 12-month follow up was compared between intervention and control group.

Eighty seven volunteer women, aged 60-68 years, were recruited and randomly assigned to an intervention (n=43) and control (n=44) group. The intervention group participated in supervised aquatic resistance training sessions over four months three times a week while the control group maintained usual level of physical activity. Primary outcomes of the study were maximum walking speed (m/s) measured using the GAITRite® walkway and walking time (s) and maximum aerobic capacity (VO2max, ml/kg/min) measured using UKK 2 km walking test. Secondary outcomes were self-reported symptoms and function measured using the Finnish version on KOOS (Knee injury and Osteoarthritis Outcome Score).

Only those participants who had performed all the measurements of major outcomes at baseline, after intervention and after 12-months follow up were included to statistical analyses. Consequently 68 participants (intervention group n=36, control group n=32) were taken along. Repeated analysis of variance was used to compare the differences between intervention and control group at three measurement points. Results show that there was a significant increase in maximum aerobic capacity (mean change: 1.1 ml/kg/min, 95% confidence interval: 0.1 to 2.0, p=0.028) and symptoms measured with KOOS (mean change: 5.7 points, 95% confidence interval: 0.1 to 11.4, p=0.045) in favour of the intervention group. No change was seen in other outcomes after the 4-month intervention. Improvements disappeared during 12-months follow up.

In conclusion, progressive aquatic resistance training improves maximum aerobic capacity and decreases the self-reported symptoms due to knee osteoarthritis. However, benefits are not maintained in the long term if the training is finished. Independent training after the supervised intervention could maintain the positive effects of exercise.