Vuoden 1918 sodan jälkeen Suomeen jäi eri lähteiden mukaan noin 14 400 lasta ilman huoltajaa. Lapsista lähes 90 % oli punaisen puolen jälkeläisiä. Isättömät lapset jaettiin kahteen ryhmään; valkoisten puolen lasten huolto järjestettiin eläkkeen turvin, ja punaorvot jäivät kuntien köyhäinhoidon varaan. Punaorvot muodostivat nuoren valtion uudelle sosiaalihallitukselle pikaista ratkaisua odottavan sosiaalisen, taloudellisen, moraalisen sekä poliittisen ongelman.
Tässä tutkimuksessa tutkin Ruoveden kunnan punaorpohuoltoa sekä punaorpojen muisteltua lapsuutta Ruovedellä vuoden 1918 sodan aikana ja sodan jälkeen vuosina 1918 – 1924. Tutkimuksessa olen selvittänyt kuinka monta punaorpoa Ruovedellä oli sodan päätyttyä ja miten Ruoveden kunta selviytyi heidän huoltamisesta sekä millaisena punaorvot kokivat lapsuutensa Ruovedellä.
Tutkimukseni päälähteinä ovat Ruoveden kunnan ja sosiaalihallituksen välinen kirjeenvaihto sekä Ruoveden kunnan köyhäinhoitohallituksen ja lastenkotien punaorpoj
en huoltoa koskevat asiakirjat. Punaorpojen lukumäärän selvitin yhdistämällä Ruoveden seurakunnan rippikirjojen, Sosiaalidemokraattisen puolueen sodanjälkeisen tiedonkeruun, Ruoveden kunnan punaorpojen sosiaalihallitukselle kootun avunsaajien tilaston sekä Suomen sotasurmat 1914 – 22-tietokannan esittämät tiedot ruoveteläisistä punaorpoperheistä. Sosiaalihallituksen vuonna 1919 tekemän selvityksen mukaan Ruovedelle jäi 200 punaorpoa, mutta edellä esitettyjen aineistojen perusteella alle 15-vuotiaitten punaorpojen lukumäärä toukokuun lopussa vuonna 1918 Ruovedellä oli 285. Voidaan olettaa, että heti sodan jälkeen tehtyjen tiedonkeruiden perusteella annettu arvio 14 400 punaorvosta on ollut liian pieni koko Suomessa.
Punaorpohuollon keskeiset tavoitteet olivat lasten perheiden kohtuullinen toimeentulo, leskien kasvatustyön tarkkailu sekä lasten koulunkäynnin tukeminen. Ruoveden kunta oli kasvaneiden köyhäinhoitomenojen ja lastenkotien perustamisen vuoksi pakotettu hakemaan valtionapua punaorpohuoltoa varten. Valtionavun ehtona oli sosiaalihallituksen tarkkojen ohjeiden noudattaminen ja tarkastajien valvonnan alaiseksi joutuminen, mikä johti Ruovedellä punaorpojen asialliseen huoltoon eikä heitä viranomaisten taholta kohdeltu kaltion tai eriarvoisesti muihin köyhäinavun saajiin nähden.
Viranomaislähteiden lisäksi tutkin muistelukerrontaa analysoimalla millaisena lapset kokivat Ruovedellä sodan tapahtumat ja sodanjälkeisen köyhyyden. Muisteltua lapsuutta kuvailin lähinnä kahden ruoveteläisen punaorvon muistelukirjoitusten pohjalta. Vaikka viranomaislähteiden perusteella punaleskien perheitä kohdeltiin asianmukaisesti ilman näkyvää syrjintää tai halveksuntaa, muistelevat punaorpouden itse kokeneet lapsuuttaan katkeruuden ja surun kokemusten täyttämänä.
Vertailemalla Ruoveden punaorpohuoltoa Jämsän kunnan toimenpiteisiin sain vahvistusta paikallisyhteisöiden välisiin merkittäviin eroihin rauhaanpalaamisessa. Jämsässä punaleskiä ja heidän lapsiaan syrjittiin, sillä Jämsän kunta ei anonut punaorpojen huoltoa varten valtionapua ja vältti siten sosiaalihallituksen valvonnan, joten Jämsä saattoi ratkaista punaorpo-ongelman ilman valtion kontrollia kunnan oikeistolaisen köyhäinhoitohallituksen asenteiden ohjaamana. Ruovedellä paikallisyhteisön ilmapiiri oli maltillisempi, ja häviäjäosapuolen perheiden sodanjälkeistä arkielämään paluuta pyrittiin tukemaan, vaikka köyhyyttä, katkeruutta eikä surua pystyttykään pyyhkimään pois.
...
