Valonpaisumus : oman sävellysprosessin tutkiminen

Abstract

Tapaustutkimukseni testasi kahden eri sävellysprosessimallin soveltuvuuttaa oman sävellysprosessini tutkimiseen. Nämä mallit olivat Yrjö Heinosen (1995) yleinen sävellysprosessimalli, sekä Ulla Pohjannoron (2013) väitöskirjassaan muotoilema sävellystoiminnan malli, joiden käsityksiä tämä tutkimus yleisesti ottaen tuki. Tutkittavana sävellyksenäni oli Jyväskylän Yliopiston tilaama Promootiosävellys vuodelle 2016, joka oli sävellys sekakuorolle ja triangelille. Käytin sävellysprosessini tutkimiseen omia sävellyspäiväkirjojani, joista tein sekä laadullisen että määrällisen analyysin valitsemieni mallien pohjalta. Analysoin myös karkeasti valmiin sävellyksen musiikillisen muodon ja sisällön.

Heinosen (1995) malli oli osin ristiriitainen tämän tutkimuksen kanssa, ja sen avulla oli vaikea koodata sävellyspäiväkirjojen aineistoa yksiselitteisesti, mikä taas oli äärimmäisen helppoa Pohjannoron (2013) mallilla. Myös Heinosen (1995) tekemä jako sävellysprosessista eri vaiheisiin, oli monin kohdin hyvin tulkinnanvaraista, ja tutkimuksesta oli vaikea löytää kronologisia vastaavuuksia Heinosen malliin.

Tämän tutkimuksen päätulos oli prosessikuvaus, jonka avulla voi ymmärtää minkälaisten mekanismien kautta sävellys kehittyy valmiiksi. Ilmeisen tärkeitä sävellystä eteenpäinvieviä asioita olivat sävellyksen kokonaismuodon jatkuva suunnittelu ja hiominen, emotionaalisesti merkittävät eli ispiroivat kohdat sävellyksessä, sekä oivallukset.

Ensiksikin tärkein havainto oli se, että sävellysprosessiin kuuluu olennaisena osana kypsymisvaihe, minkä pystyin osoittamaan sekä laadullisessa, että määrällisessä analyysissä: aina tyhjäkäynnin ja tahmeuden jälkeen prosessissa seurasi oivalluksia ja inspiraatiota, ja sävellykseen tuli uutta materiaalia. Toisin sanoen sävellysprosessi ei edennyt tasaisesti, vaan "tehottominen" ja "tehokkaiden" jaksojen vuorotteluna. Tämä tulos vahvisti sekä Pohjannoron (2013), että Heinosen (1995) käsityksiä kypsymisvaiheen tärkeydestä. Toiseksi tutkimukseni tuki Heinosen (1995) käsitystä sävellysvaiheiden sekoittumisesesta keskenään, ja niiden osittaisesta samankaltaisuudesta, sekä niiden kehittymisestä dialektisessa ja syklisessä prosessissa. Kolmas tärkeä havainto oli se, että tutkimukseni tuki Pohjannoron (2013) ajatusta sävellyksestä heikosti määriteltynä ongelmana: sitä mukaa kun sävellysprosessi eteni, syntyi myös uusia "sävellysongelmia", jotka täytyi ratkaista. Tämä tutkimus ei siis tukenut Heinosen (1995) näkemystä säveltämisestä päämääräsuuntautuneena toimintana. Sävellysprosessin mekaniikka selitti paremmin Pohjannoron (2013) identiteetti-idean käsite.

Musiikkikasvatuksen kannalta tämä tutkimus hyödyttää erityisesti säveltämisen ja laajemmin minkä tahansa luovan projektin ohjaamista. Ennakkotietämys mahdollisista toimintaan motivoivista tekijöistä ja prosessin haastavista vaiheista on ensisijaisen tärkeää ohjattavan kannalta.

Jatkotutkimuksen kannalta mielenkiintoista olisi saada vertailua eri säveltäjien prosesseista.