Miksi on niin vaikea muistaa olleensa onnellinen? : muistoista rakentuva menneisyys Juha Itkosen teoksessa Hetken hohtava valo

Abstract

Tutkielmani käsittelee menneisyyden rakentumista eri henkilöhahmojen muistoista Juha Itkosen teoksessa Hetken hohtava valo (2012). Tutkimukseni kohteena ovat yksilölliset ja kollektiiviset muistot ja muistelemisen prosessit, jotka kiinnittyvät osaksi sekä teoksen fiktiivistä todellisuutta että faktuaaliseksi ymmärrettyä, kollektiivista historiaa. Keskeisiä tutkimuskysymyksiäni ovat, millaisia henkilöhahmojen yksilölliset muistot ovat, miten ne kiinnittyvät osaksi sekä oman yhteisönsä että laajemmin koko ympäröivän yhteiskunnan kollektiivista muistia ja millainen suhde eri henkilöhahmoilla on omiin muistoihinsa ja muistelemisen prosessiin. Tarkennan tutkimuskysymykseni koskemaan vanhemman ja lapsen suhdetta, jonka näen muistamisen ohella teoksen keskeiseksi teemaksi.

Hyödynnän tutkimuksessani kirjallisuuden tajunnankuvauksen teoriaa kuvatessani, miten muistot, muistelutapahtuma ja niille annetut merkitykset ilmenevät teoksen kerronnan tasolla. Tutkimukseni kehyksenä käytän kognitiivista kirjallisuudentutkimusta, sillä muisti ja muistaminen ovat ensisijaisesti kognitiivisia toimintoja. Näihin teorioihin nojautuen pyrin osoittamaan, että muisti ja muistaminen ovat kohdeteoksessani keskeisiä elementtejä sekä kerronnan sisällön että rakenteen tasolla.

Analyysini mukaan yksilöllinen ja kollektiivinen muisti käyvät vuoropuhelua: kollektiivinen muisti kehystää yksilön muistoja, auttaa yksilöä paikantamaan muistonsa jollekin aikajanalle ja toimii muistojen merkityksellistäjänä. Toisaalta yksilölliset muistot muokkaavat kollektiivisia muistikuvia antamalla niille omia merkityksiään ja valikoimalla muistettaviksi ne tapahtumat, joilla on nimenomaan yksilöllinen merkitys. Muistoilla on ennen kaikkea kommunikatiivinen merkitys, sillä ne syntyvät suhteessa läheisimpiin ihmissuhteisiin. Toinen niin todellisia kuin fiktiivisiäkin mieliä määrittelevä seikka on analyysini perusteella muistojen fragmentaarisuus: tarkinkaan omaelämäkerrallinen kertoja ei voi tuottaa muistoistaan objektiivista kokonaiskuvaa omasta tai toisen henkilöhahmon todellisesta olemuksesta edes edistyneimmän teknologian avustamana.