Tutkielma käsittelee taikuuden- ja noituudenharjoittamista Ylä-Satakunnassa 1600-luvulla sekä 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Ylä-Satakunnan osalta näin kattavaa tutkimusta ei taikuudesta ja noituudesta ole aiemmin tehty. Vaikka alkuperäisaineisto muodostuu oikeuden pöytäkirjoista, tutkielmassa tarkastellaan taikuutta ja noituutta osana ihmisten arkea, eikä niinkään oikeudellisesta näkökulmasta.
Säilyneen aineiston perusteella Ylä-Satakunnassa käytiin vuosina 1623–1750 69 taikuus- ja noituusoikeudenkäyntiä, joissa syytettyjä oli noin sata. Yli puolet syytetyistä oli miehiä. Taikuudesta sekä noituudesta käräjöitiin läpi tarkastelujakson, mutta kiivaimpia aikoja olivat 1670-luvun loppu sekä vuosisatojen vaihde ennen isoavihaa. 1670- ja 1680-lukujen vaihteen tapausten määrää selittää yleinen tiukentunut luterilaisen puhdasoppisuuden vaatimus, mutta myös uusien tuomareiden sekä muutamien pappien aktiivisuus. Kaikista syytteistä puolet oli esivallan nostamia ja toinen puoli rahvaa
n. Rahvaan taikuus- ja noituussyytösten taustalla oli lähes aina jokin muu riita. Muuten sekä rahvas että pääosin myös esivalta suhtautuivat taikuuden- ja noituudenharjoittamiseen hyvin pragmaattisesti ja vain harvoin siitä joutui käräjille. Vaikka langettavan tuomion saaneita rangaistiin ankarastikin, syytetyistä suurin osa vapautui. Varmuudella vain neljä henkilöä tuomittiin noituudesta kuolemaan.
Ylä-Satakunnassa toimi myös lukuisia ammattimaisia tietäjiä ja parantajia. Heidän luokse tultiin niin läheltä kuin hyvin kaukaakin hakemaan apua elämän kriisitilanteisiin. He muun muassa paransivat sairauksia ja selvittivät varkauksia palkkioita vastaan. He olivat laajalti tunnettuja ja tärkeä osa heidän ammattitaitoaan oli maineen luominen sekä levittäminen. Maine muodostui erityislaatuisesta kyvystä hallita yliluonnollista, esimerkiksi ennustamisesta. Tällaisen mekaanisen taidon lisäksi mahtavaa ja jopa pelottavaa mainetta pönkitettiin uhmakkailla puheilla ja itsetietoisella käytöksellä. Laajalle levinnyt mahtipontinen maine takasi asiakkaita, mutta liiallinen vaarallisuus saattoi johtaa käräjillä ankaraan rangaistukseen. Tietäjiä ja parantajia kuitenkin usein suojeltiin ja vain osa heistä joutui käräjille.
Taikuus ja noituus olivat osa laajempaa kansanuskoa. Rahvaan elämää jäsentänyt kansanusko muodostui luterilaisesta, katolisesta sekä vanhasta ei-kristillisestä perinteestä. Vaikka maallinen ja hengellinen esivalta juurruttivat kristillistä maailmakuvaa, rahvas turvautui tilanteen mukaan eri uskomuksiin. Jos rukoilu ei tuonut kaivattua turvaa ja kukoistusta, rahvas loitsi sekä suoritti riittejä. Usein loitsuissa ja riiteissä yhdistyi niin kristillinen kuin ei-kristillinen perinne. Taikuuden- ja noituudenharjoittaminen oli siis luonnollinen, käytännössä katsoen välttämätön, osa jokapäiväistä elämää. Vain vakavimmissa tapauksissa tai taustalla olleiden muiden riitojen takia siitä käräjöitiin.
...
