Suomen kunnallisvaakunat : perinteet ja käyttötaide

Abstract

Tutkielma käsittelee maalaiskuntien vaakunahanketta 1949-1969 sekä vaakunan käyttöä ja merkitystä myöhempinä vuosina. Tutkielmassa esitellään myös vaakunahankkeen eri toimijoita. Hankkeen aloitteentekijänä olivat kotiseututyön veteraanit ja sen ottivat omakseen pian myös kunnallismiehet. Vaakunoilla katsottiin olevan merkitystä kunnan arvon lisääjänä, samalla kun vaakunat olivat käytännöllinen väline kunnan identifioimiseksi esimerkiksi sineteissä, kirjekuorissa, lomakkeissa, opaskilvissä ja matkailussa. Vuonna 1949 annettu laki kunnanvaakunoista ja sitä täydentävä asetus määrittelivät, että kunnanvaltuustot valitsivat kunnalle vaakunan, jonka sisäasiainministeriö vielä vahvisti, saatuaan sitä ennen Valtionarkiston lausunnon. Vaakunoiden edellytettiin olevan laadittu heraldiikan sääntöjen mukaan. Kunnanvaakunoiden suunnittelijoina toimi alan parhaita asiantuntijoita. Heistä Gustav von Numers, Olof Eriksson, Ahti Hammar ja Kaj Kajander suunnittelivat valtaosan kaikista, yhteensä 550 kunnallisvaakunasta. Ahvenanmaalla kaikki vaakunat oli hankittu jo 1947-1948 Matts Dreijerin aloitteesta, aikaisemmin kun hanke alkoi Manner-Suomessa. Maalaiskuntien liitto perusti 1949 vaakunatoimikunnan, joka 1957 perustetun Valtion heraldisen toimikunnan kanssa oli ylin auktoriteetti vaakunoiden arvioinnissa. Keskitetty ohjaus takasi sen, että vaakunat laadittiin oikeaoppisesti, ja että ne erosivat riittävästi toisistaan. Kunnanvaakunoiden aiheeksi valittiin esimerkiksi paikkakunnan luonto ja historia, perinne ja elinkeinot sekä siellä vaikuttaneet merkkihenkilöt. Vaakunakuvasto on sangen laaja ja monipuolinen. Ideaalissa vaakunassa eri aiheiden lukumäärä oli kuitenkin rajoitettu. Kunnanvaakunoiden rinnalle alettiin 1980-luvulla muotoilla myös kunnallisia logoja ja liikemerkkejä. Niiden luonne on käytännöllisen kaupallinen. Kunnallisvaakunoita on käytetty kunnan virallisissa yhteyksissä, yhteisen omaisuuden merkinnässä sekä luomassa yhteistä identiteettiä. Käyttö on laajentunut myös matkailuesitteisiin ja paikallisesti toimiviin yhteisöihin, kuten urheiluseurojen tunnuksiin. Vaakunoilla luodaan ja osoitetaan paikallista yhteenkuuluvuutta. Kuntaliitoksissa käytöstä poistuvat tunnukset siirtyvät esimerkiksi paikallisten kotiseutu- ja perinneyhdistysten käyttöön. Tutkielmassa vertaillaan lopuksi suomalaisia kunnallisvaakunoita ja paikallisvaakunoita naapurimaissamme. Ruotsalaiset vaakunat antoivat aluksi malleja suomalaisille tunnuksille, ja ajallisesti virolaiset seuraavat näitä molempia. Paikallisvaakunoilla on paljon yhteisiä ominaisuuksia, mutta myös joitakin paikallisia eroja. Yhtenä kunnallisvaakunoillemme rinnasteisena ilmiönä esitellään luovutetun Karjalan pitäjänseurojen perinnevaakunoita. Ne ovat luomassa identiteettiä siirtokarjalaisten yhteisöissä, joilla ei enää ole omaa maa-aluetta. Uusia kunnallisvaakunoita syntyy nykyään enää kuntaliitosten yhteydessä. Nyt kun uusien läänien ja maakuntien vaakunatkin ovat jo valmiita, kohdistuu heraldinen innostus varsinkin sukujen ja yhteisöjen tunnusten muotoiluun. Heraldiikka onkin näiden kaikkien hankkeiden seurauksena säilynyt hyvin elinvoimaisena.