Valtaa ja vastuuta : dokumentaristin ja kuvattavan suhde itsemääräämisen näkökulmasta tarkasteltuna

Abstract

Tutkimus paneutuu dokumenttielokuvien tekijöiden ja kuvattavien eettisesti haastavaan suhteeseen, jossa tekijällä on enemmän valtaa kuvattavaan nähden. Valta tuo mukanaan suuren vastuun kuvattavista, jotka ovat yleensä tavallisia ihmisiä, eivätkä kykene arvioimaan muun muassa sitä, mitä dokumenttielokuvassa esiintyminen voi tarkoittaa heidän elämänsä kannalta tai että tekijä voi muokata kuvattavastaan mieleisensä kuvan muokkaamalla ja manipuloimalla materiaalia. Tekijät painivat vaikeiden eettisten pohdintojen äärelle erityisesti leikkausvaiheessa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella, tarjoaisiko kuvattavan itsemääräämisoikeus uuden näkökulman lähestyä tuota eettisesti haastavaa valtasuhdetta. Monien dokumenttielokuvan teoreetikkojen mielestä dokumenttielokuvan ytimestä löytyy tekijän argumentaatio tai väite kuvaamastaan todellisuudesta eikä niinkään tarinaa. Siitä huolimatta suurin osa dokumenttielokuvista kertovat myös tarinan. Tutkimuksen analyysimenetelminä ovat olleet sekä dokumenttielokuvan teoria että narratologia. Niiden avulla on selvitetty, millainen on tekijän ja kuvattavan suhde aineiston elokuvissa sekä abstrahoitu elokuvien ensimmäinen kertomus ja tekijöiden väitteet pienempien kuvattavien kertomien kertomusten (hypodiegeettisten kertomusten) takaa. Fokalisoinnin käsitteen avulla tutkimuksessa on pyritty analysoimaan, mistä näkökulmasta elokuvien kertomukset on kerrottu ja kuka on määritellyt elokuvien ideologiset normit, joita vasten henkilöt ja tapahtumat peilataan. Tutkimuksen aineiston muodostaa viisi erilaista dokumenttielokuvaa, jotka edustavat erilaisia dokumenttielokuvan tyylilajeja tai moodeja, kuten Bill Nichols ne nimeää. Aineistossa tekijän positio sekä kuvattavaan että kuvaamaansa todellisuuteen vaihtelee. Osa aineiston elokuvista herätti epäilyksen, ettei tekijä ole kantanut vastuuta kuvattavastaan ja on toiminut heitä kohtaan epäeettisesti. Tarkoituksena on tarkastella, voisiko kuvattavien itsemäärääminen olla heikentynyt tilanteissa, joissa huoli on herännyt. Analysoin, ovatko aineiston kuvattavat olleet itsemäärääviä ja ovatko tekijät omalla toiminnallaan kunnioittaneet ja vahvistaneet sitä. Työhypoteesina oli, että performatiivista moodia edustava elokuva jättäisi kuvattaviensa itsemääräämisoikeuden selkeimmin huomioimatta. Näin ei kuitenkaan näyttäisi olevan. Syy epäilyjen nousemiselle näyttäisikin löytyvän ensisijassa lajityypille ominaisista piirteistä, sekä siitä miten paljon on käytetty fiktiolle tyypillisiä tekniikoita omien väitteiden tukena ja toisaalta kertojan luotettavuudesta. Kuvattavan itsemäärääminen ei aineiston valossa näyttäisi yksin selittävän kokemusta siitä, että kuvattavia on kohdeltu epäeettisesti.