Laura Ruohosen näytelmä Suomies ei nuku ekosatiirina

Abstract

Tutkimuksessani tarkastelen Laura Ruohosen näytelmää Suomies ei nuku ekokriittisesti. Näytelmiä ei ole Suomessa tutkittu ekokriittisesti, ja kansainvälisessäkin tutkimuksessa kohteina ovat usein olleet klassik-konäytelmät, joita on luettu uudella tavalla. Ruohonen on haastatteluissaan painottanut ihmisen ja luon-non kiinteää suhdetta ja sitä, että ihmisen suhtautuminen luontoon paljastaa hänen käsityksensä itsestään ja maailmasta. Nämä ajatukset ja hänen näytelmiensä luontotapahtumapaikat ja eläinmotiivit pohjustivat ekokritiikin valintaa tutkimukseni yhdeksi näkökulmaksi. Lähestyn Suomiestä analysoimalla näytelmän saamia esityskritiikkejä. Näytelmä sai kantaesityksensä KOM-teatterissa marraskuussa 2000, ja sen vastaanotto oli ristiriitainen. Näytelmässä nähtiin runsaasti teemoja (mm. perhetragediaa, äidin ja tyttären suhteen ongelmia, suomystiikkaa) ja siinä nähtiin monen lajin piirteitä. Näytelmää pidettiin osittain epäuskottavana. Esityskritiikit suuntasivat ajatukseni satiiris-ten piirteiden etsintään. Tutkimukseni hypoteesiksi muovautuikin, että Suomies ei nuku on ekosatiiri. Ekokriittisessä luennassani huomio on ensin suon merkityksessä näytelmän kerronnassa ja kulttuurisena ympäristönä. Ruohonen purkaa näytelmässään suon vakiintuneita merkityksiä mystisenä pelon ympäris-tönä. Suohon upotetun miehen voi tulkita analogiana suohon upotetuille saasteille, jotka vaikuttavat ihmisten elämään pitkällä ajalla. Suon voi hahmottaa kerronnallisesti suon kronotoopiksi. Näytelmän henkilöitä voi analysoida heidän luontosuhteidensa perusteella, esimerkiksi näytelmän päähenkilö Mia kokee eräänlaisen ympäristöherätyksen. Ruohosen näytelmä täyttää Lawrence Buellin tiukat ympäristö-tekstin kriteerit. Suomiehestä löytyy selkeitä pilkan kohteita niin itse luontoteemasta kuin henkilöistä ja heidän toimin-noistaan ja puheistaan. Nämä ovat tyypillisiä satiirin keinoja. Näytelmän juoni ja tapahtumat ovat kekse-liäitä, ja valtaosa henkilöistä on kärjistettyjä tyyppejä. Näytelmän monilajisuus vahvistaa näytelmän satiirisuutta. Tutkimukseni lopussa päädyin siihen, että Suomiehen voi hahmottaa ekosatiirina, joka on uusi käsite. Oletukseni on, että Ruohosen näytelmän ihmettelevä luenta avaa siihen uusia tulkintamahdollisuuksia