Miksi eläinaktivisti menee

Abstract

Mediassa on puhuttu ensimmäisistä ”kettutyttöiskuista” vuodelta 1995 asti eläintenvapautusiskuista. Turkiseläinten irtilaskeminen ja tarhojen taloudellinen sabotoiminen rikkoi suomalaisen yhteiskunnallisen protestiperinteen. Tekijät ja teot on marginalisoitu rikollisiksi ja rikollisuudeksi ilman, että tekijöiden motiiveja on nostettu suurennuslasin alle. Tutkimuksen puute kyseisestä aiheesta oli motiivi tehdä gradu. Tutkimusongelmana on ”laitonta suoraa toimintaa käyttävien eläinoikeusaktivistien kollektiivinen identiteetti toimintataktiikoiden näkökulmasta”. Tutkimusmetodeina on etnografia ja kriittinen yhteiskuntatutkimus. Aineistona on käytetty vuosina 2001–2004 tehtyjä kahdeksan laittoman suoran toiminnan eläinoikeusaktivistin teemahaastatteluja sekä eläinoikeusliikkeen sisällä tuotettuja julkaisuja ja valtamedian uutisointia. Haastatellut olivat tutkimushetkellä 22–30-vuotiaita työtätekeviä, työttömiä tai opiskelijoita eri puolilta Suomea, Pohjois-Suomea lukuunottamatta. Kuusi heistä on miehiä ja kaksi naisia. Kaikki olivat vegaaneja ja toimivat tai olivat toimineet myös muunlaisessa yhteiskunnallisessa liikehdinnässä kuin eläinoikeusliikkeessä. Haastateltavat pyrkimys oli, että eläimiä kunnioitettaisiin yksilöinä, joilla olisi mahdollisuus lajityypilliseen elämään ja kuolemaan: ihmisten ja eläinten välisten suhteiden tulisi perustua vuorovaikutukseen. Haastatellut toimivat juuri eläinoikeusliikkeessä – vaikka kokivat ihmisoikeudetkin tärkeinä – koska heidän mielestään eläinten olot kaipasivat kaikkein eniten puolestapuhujia ja koska eläimet eivät voi itse puolustaa oikeuksiaan. Esimerkkinsä he ovat saaneet niin yhdysvaltalaisesta kuin englantilaisesta eläinoikeusliikkeestä kuin myös historian vapautusliikkeistä kuten orjien tai keskitysleirien juutalaisten vapauttamisesta. Sisällön lisäksi myös toiminnan muoto oli tärkeä: haastatellut kokivat voivansa konkreettisesti vaikuttaa iskujen kautta. Aineiston aktivistien mielestä eläinoikeusliike tarvitsee niin laillisia kuin laittomiakin keinoja, mutta useissa tapauksissa lailliset keinot koettiin liian tehottomiksi ja hitaiksi. Laki ei tarkoittanut haastatelluille samaa kuin moraali – lain rikkomisella haluttiin muuttaa lakeja ja yhteiskuntaa oikeudenmukaisemmaksi. Iskujen kautta haluttiin konkreettisesti vapauttaa eläinyksilöitä lajista riippuen joko kotihoitoon tai luontoon, aiheuttaa taloudellista vahinkoa eläimiä hyödyntäville tahoille sekä salakuvata eläinten oloja. Turkistarhaiskuissa aktivistit korostivat antavansa eläimille mahdollisuuden vapaaseen elämään. Väkivallan käytössä aineiston aktivistit vetivät rajan ekotaasien käyttöön: väkivalta omaisuutta vastaan oli oikeutettua, mutta ei ihmisiä tai eläimiä kohtaan. Ihmisten uhkailun haastateltavat hyväksyivät, mutta eivät uhkausten toteuttamista. Kolme viidestä haastatellusta ei tuominnut englantilaisia radikaaleimpia eläinoikeustahoja, jotka suuntasivat iskuja ihmisiä kohtaan. Kukaan haastatelluista ei ollut itse valmis käyttämään kyseisenlaisia taktiikoita. Väkivalta ihmisiä kohtaan koettiin strategisesti huonoksi taktiikaksi suomalaisessa yhteiskunnassa.