Lähi- ja perushoitajien lääkehoito-osaaminen vanhustyössä

Abstract

Lääkehoito on nykyisin ja tulevaisuudessa monissa sairauksissa keskeinen terveydenhuollon hoitokeino. Sen merkitys tulee kasvamaan entisestään väestön ikääntyessä, jolloin pitkäkestoisten sairauksien esiintyvyys ja lääkkeiden käyttö yleistyvät.

Useat tutkimukset paljastavat puutteita hoitohenkilöstön lääkehoitoon liittyvissä tiedoissa ja taidoissa. Näistä tutkimuksista suurin osa on kohdistunut sairaanhoitajien lääkehoitoosaamisen selvittämiseen. Lähi- ja perushoitajat ovat terveydenhuollon ammattihenkilöitä, joiden työkuvaan kuuluu myös lääkehoito. Tutkimuksen tarkoituksena oli siten selvittää vanhustyön parissa työskentelevien lähi- ja perushoitajien teoreettinen lääkehoito-osaaminen, jotta jatkossa osataan suunnitella lääkehoidon täydennyskoulutuksia hoitohenkilöstön tarpeiden mukaan.

Tutkimuksen lähestymistapa oli kvantitatiivinen ja aineiston keruumenetelmänä käytettiin kyselylomaketta. Tutkimukseen valittiin systemaattisella otannalla 200 lähi- ja perushoitajaa tai vastaavan tutkinnon suorittanutta, jotka työskentelivät Helsingin kaupungin hallinnoimissa vanhustenkeskuksissa ja vanhusten palvelutaloissa hoitaja-vakansseilla. Vastanneiden määrä alkuperäisestä otoksesta oli 65 % (n=130). Tutkimuksessa tarkasteltiin hoitajien teoreettista lääkehoito-osaamista viideltä eri lääkehoidon osa-alueelta sekä kartoitettiin käytännön osaamista kolmen esimerkkitapauksen avulla. Lisäksi selvitettiin koulutusohjelman, tutkinnon suoritustavan, iän, työkokemuksen sekä lääkehoidon lisäkoulutukseen osallistumisen yhteyttä lääkehoito-osaamisen tasoon. Aineisto analysoitiin frekvenssi- ja ristiintaulukoiden avulla. Taustamuuttujien yhteyksiä lääkehoito-osaamiseen selvitettiin Khii-neliö testillä.

Tarkasteltaessa lääkehoito-osaamista osa-alueittain voitiin todeta, että suurimmat puutteet kohdistuivat lääkehoidon perusteisiin ja lääkkeiden haitta- ja yhteisvaikutuksiin. Osa-alueista parhaiten, joskin tyydyttävästi, hallittiin lääkkeiden säilyttäminen ja käsittely, vanhenemismuutokset ja lääkkeet sekä lääkelaskut. Case-kysymysten tulokset osoittivat, että hoitajilla oli puutteellinen kyky tunnistaa digoksiinimyrkytys ja serotoniinioireyhtymä. Hypoglykemian oireet tunnistettiin hyvin, mutta siihen liittyvät hoito-ohjeet hallittiin tyydyttävästi. Tutkinnon suoritusmuodolla oli tilastollisesti merkitsevä yhteys (p=0.004) siihen, miten hoitajat hallitsivat lääkkeiden haitta- ja yhteisvaikutukset. Aikuiskoulutuksen kautta valmistuneet lähihoitajat hallitsivat tämän osa-alueen heikoiten. Lääkehoidon perusteiden kohdalla ero lääkehoidon koulutukseen osallistuneiden ja siihen osallistumattomien hoitajien välillä oli lähes merkitsevä (p=0.051). Lähes merkitsevä yhteys (p=0.021) löytyi iän ja lääkelaskujen väliltä: nuoremmat vastaajat hallitsivat heikoiten laskutehtävät.

Johtopäätöksenä voitiin todeta, että lähi- ja perushoitajilla on vakavia puutteita lääkehoitoosaamisessaan. Lääkehoidon osaaminen tulee varmistaa jo peruskoulutuksessa ja sitä tulee ylläpitää säännöllisillä täydennys- ja lisäkoulutuksilla.