Ranskalainen modernisti Guillaume Apollinaire (1880-1918) marssittaa esikoisteoksessaan L’Enchanteur pourrissant (1909) kuolemattoman velhon haudalle vanhentuneen Troijan Helenan. Rapistuneen kaunottaren ohella mädäntyvän tietäjän lihaa saapuvat haistelemaan mm. viehkeytensä menettäneet juoruileviksi naisiksi muuttuneet haltijattaret, höperöityneet antiikin filosofit ja Raamatun kuolemattomat pyhimykset, jotka ovat unohtaneet uskonsa merkityksen. Apollinairen luomassa groteskissa maailmassa vanha myyttinen perintö kuolee ja mätänee samalla kun maailma vajoaa dekadenttiseen rappioonsa. Riikka Mahlamäki-Kaistisen tutkima Apollinaire on yksi tärkeimmistä 1900-luvun alun ranskalaisista kirjailijoista ja runoilijoista. Kapinoidessaan perinnettä vastaan ja kehittäessään sitä samalla edelleen hän edusti vuosisadanvaihteen uutta henkeä, joka pyrki etsimään uutta eri taiteen aloilta.Mätänevän Merlin-velhon tarina lähtee liikkeelle historiallisista uomista, mutta suuntaa askel askeleelta kohti
modernimpaa kieltä ja uutta aikaa. Apollinairen esikoisteos jäi ilmestyessään vaille huomiota ja pian se katosi täysin kirjailijan ylistetymmän tuotannon alle.Apollinairen laajasta tuotannosta on Suomessa julkaistu Alcools-runokokoelman lisäksi vain hänen pornografiset tekstinsä ja Mahlamäki-Kaistisen suomennos kirjailijan esikoisteoksesta (Mätänevä velho, 2004).- Tutkimukseni syventyy kirjailijan vähemmän tutkittuun prosaistiseen kyvykkyyteen ja näyttää kuinka hän jo esikoisteoksessaan antaa pohjan tulevien teoksiensa tematiikalle, symboliikalle, hahmogallerialle ja esteettisille tavoitteille. Väitöskirjani pyrkii nostamaan kirjailijan proosalle sen ansaitseman arvon, Mahlamäki-Kaistinen sanoo.Apollinairen ja monien aikalaisten ajattelun lähtökohtana oli, että taide ei voinut olla enää pelkkää todellisuuden jäljentämistä. Kuvataiteella oli aina Italian renessanssista impressionismiin asti ollut tavoitteena luonnon mahdollisimman uskollinen jäljentäminen. 1900-luvun alussa taiteen tehtäväksi ymmärrettiin matkimisen sijaan luominen. Teollistuva maailma koettiin uudistuneeksi ja ikään kuin valmiiksi. Taiteilijat halusivat katsoa taiteen avulla tämän konventionaalisen maailman taakse ja löytää uutta vielä kokematonta.Aikakauden loppumisen symbolina Merlinin hauta toimii L’Enchanteur pourrissantissa fiktiivisenä kiteytymänä kirjoitusajankohdan kulttuurisuuntausten pyrkimyksestä hylätä vanha perinne ja luoda menneestä täysin riippumatonta uutta ilmaisua. Teos nostaa esiin ajatuksen, että perinne itsessään voi uudistua ja pysyä näin hedelmällisenä.Apollinairen mukaan vuosisadan alun uuteen henkeen kuului oleellisesti yllätyksellisyys. Oli aika tuulettaa vanhoja muotoja ja käsityksiä sekä osallistua ja kokeilla uutta. Apollinairen poetiikan evoluutiossa onkin kyse lujasta uskosta runouden profeetallisiin kykyihin, vanhojen tarinoiden käyttöön ja uusien luomiseen. Runoilija on eräänlainen keksijä, jolla on vapaus synnyttää uudet myytit maailmaan. Taiteilijan tulee luoda uutta vanhan pohjalta sen sijaan, että hän tyytyisi vanhan plagiointiin ja toistamiseen.Apollinairen esikoisteos kumoaa historiallisia ja myyttisiä hahmoja koomisesti arvonalennuksen keinoin. Tarkoitus ei ole halventaa esimerkiksi alkuperäistä Troijan Helenan legendaa vaan parodioida historiallisten esimerkkien avulla esimerkiksi romantikkojen idyllistä ja symbolistien henkistä kuvaa historian kaunottarista samalla ironisoiden naturalistien raadollista ihmiskuvaa. Näin myytit itse eivät ole naurettavia, vaan kirjailijan kanssataiteilijoiden tapa suhtautua niihin. Tämä pilkka oli ilmeisesti liikaa Apollinairen aikalaisille, sillä he näkivät kritiikin johtavan niin naturalistien, romantikkojen kuin symbolistienkin kumoamiseen.- Tutkijat, jotka ovat arvioineet Apollinairen esikoisteoksen vain kirjailijan avuttomaksi ensiaskeleeksi, ovat sivuuttaneet teoksen runousopillisen puolen. Apollinairen esikoisteos kiteytyy taidepamfletiksi, jossa kirjailija tuo esiin esteettisiä ja filosofistaiteellisia näkemyksiään maailmasta ilman, että hän sortuisi naturalistien kaltaiseen julistamiseen, Mahlamäki-Kaistinen kuvaa.
...
The dissertation studies and analyses Guillaume Apollinaire’s first published work, L’Enchanteur pourrissant, which is often wrongly criticised as just a childish exercise of a poet who had not at that time yet found his true talent. L’Enchanteur pourrissant is an ambiguous and deeply intertextual work in which the author uses his knowledge of literary history and mythology for modern artistic purposes. With the old material Apollinaire shows how modern aesthetics can and should still utilize old myths and texts to create new literature. The text begins with a pastiche of a 16th century manuscript and finishes with an almost surrealistic poem. In this way the text develops step by step into a modern art form. For Apollinaire the new century did not mean totally new themes and symbols; rather he gave new life to ancient myths and legends which were appreciated by romantics and symbolists alike.At the beginning of the 20th century some writers were said to be culturally pessimistic. Wit
h his pictures of the rotten wizard, aged beauties and senile philosophers, Apollinaire rather than showing the decadence of the time, showed the state of the artistic schools of his time, like the naturalists. In fact he thought that the beginning of the twentieth century was better than earlier times and because of this conviction, he made malicious fun of those who did not share his opinion.The main themes of L’Enchanteur pourrissant, which arise from the intertextual material used, are hopeless love, man’s loneliness, the broken relationship between man and nature, the constant presence of death in the world and poets’ need to create modern art. The complete text, built up of intertextual segments and the author’s own text, brings to mind the cubists’ way of creating a piece of art. With his interfigural characters Apollinaire makes his roman an ambiguous work which is at the same time both an imaginative work of poetic prose and an essay on the art of his time
...
