Ei almuja sankarivainajien lapsille : sotaorpojen huolto jatkosodan aikana Jämsässä

Abstract

Pro gradu -tutkielmani tarkoituksena on selvittää sotaorpoja taloudellisesti avustaneet tahot jatkosodan aikana Jämsässä. Tarkastelun alaisena on niin toimijat kuin toimintamuodotkin. Pyrkimyksenä on tarkastella sekä valtion roolia avustustyössä että vapaaehtoisia avustusmuotoja. Tutkimus on tehty paikallistason näkökulmasta käyttäen esimerkkikuntana Jämsää. Paikallistason tutkimuksen kautta on mahdollisuus tarkastella toteutunutta tilannetta sekä ottaa huomioon paikallisyhteisön asennoituminen ja aktiivisuussotaorpojen avustamista kohtaan.

Virallisia avustusmuotoja oli valtion myöntämä huoltoeläke sotaorpostatuksen saaneille alle 17 -vuotiaille kaatuneiden lapsille. Täysorvoilla oli mahdollisuus lisähuoltoeläkkeeseen ja eläkettä jääneillä ylimääräiseen eläkkeeseen. Vuonna 1943 säädettiin työhuoltolaki, joka takasi huoltoeläkkeeseen oikeutetuille sotaorvoille sosiaalisen aseman mukaisen ammattikoulutuksen. Lakisääteisten avustusmuotojen kohdalla lähteenä olen käyttänyt Suomen asetuskokoelmaa, valtaosin jatkosodan ajalta.

Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto on työni keskiössä, sillä järjestö hallinnoi suurinta osaa vapaaehtoisesta järjestötoiminnasta sotaorpojen hyväksi sotakummijärjestelmänsä kautta. Vuodesta 1942 lähtien myös Suomen Huollon taholta sotaorpojen huolto oli keskitetty MLL:lle. Liiton vastuu selittyy monella tekijällä, muun muassa järjestöllä oli jo talvisodan aikana valmis organisaatio toimivine paikallisosastoineen. Liiton nimi oli tunnettu maailmalla, eikä järjestöä voitu yhdistää sotaa käyvään valtioon. Käytännön kenttätyö organisoitiin paikallisosastoiden kautta, joten Jämsän paikallisosaston kummivaliokunna toiminta on työssäni keskeinen. Lähdeaineistona olen pääosin käyttänyt MLL:n Sotakummivaliokunnan ja Jämsän MLL:n paikallisosaston arkistoaineistoa.

Jämsän sotakummilapsikortistossa on 152 avunanomuskaavaketta. Sotaorvot eivät muodostaneet yhtenäistä joukkoa, vaan avuntarve vaihteli, joten avustusaika ja -määrä harkittiin jokaisen orvon kohdalla erikseen. Avunhakijoista yli 80 prosenttia sai kummin tai muuta avustusta paikallisosaston kautta. Kaavakkeissa esiintyi myös paikallisia hyväntekijöitä, järjestöjä, joiden mahdollisia muita toimia lähdin jäljittämään heidän omien arkistoaineistojen kautta.

Toisiaan täydentäen viralliset ja vapaaehtoiset huoltomuodot varmistivat sotaorvoille kohtuullisen toimeentulon Jämsässä. Avustustyön tarkoituksena oli ensiavun antaminen ja totutun elintason ylläpitäminen uuteen tilanteeseen sopeutuessa. Tuki oli myös tulevaisuutta rakentavaa tarkoituksena avunsaajan aktivoiminen itsenäiseen toimeentuloon. Yhteistä molemmille huoltomuodoille oli, että molempien kohdalla korostettiin, ettei tarkoituksena ollut antaa sotaorvoille alentavaa almua tai köyhäinhuoltoa, vaan kysymys oli kunniavelan suorittamisesta sankarivainajien lapsille.