Harmaahylkeen (Halichoerus grypus) ravinto eri osissa pohjoista Itämerta

Abstract

Itämeren harmaahylkeiden (Halichoerus grypus) yksilömäärien kasvu viime vuosikymmeninä on aiheuttanut ristiriitoja ammattikalastajien ja hylkeiden välille. Hylkeiden on todettu muun muassa vahingoittavan pyydyksiä ja syövän kalastajille arvokasta saalista myös pyydyksistä, kuten lohta (Salmo salar), sekä karkottavan kalaparvia kalastusalueiden ulkopuolelle. Toisaalta harmaahylkeille uhkana on hukkuminen pyydyksiin sekä lisääntynyt häirintä kalastajien ja meriliikenteen toimesta. Näiden ristiriitojen myötä kiinnostus hylkeiden ravinnosta on lisääntynyt. Hylkeiden ravinnonkäyttöä on perinteisesti tutkittu ruoansulatuskanavan sisällöstä. Tämän menetelmän ongelmana on, että saalislajien sulamattomat jäänteet hylkeen suolistossa kertovat pääasiassa vain sen, mitä hylje on syönyt viimeksi. Ravintotutkimusten rinnalle on tullut viime vuosina vakaiden isotooppien -menetelmä, jonka avulla voidaan arvioida kuluttajan ravintoa pidemmältä aikaväliltä. Tässä pro gradu -tutkielmassa arvioidaan Itämeren harmaahylkeen ravintoa lihaskudoksen hiilen ja typen vakaiden isotooppien (δ13C, δ15N) avulla. Tutkielmaan valitut viisi saaliskalalajia edustavat eri ravintoverkkotason lajeja: kolmipiikki (Gasterosteus aculeatus) alemman ravintoverkkotason, silakka (Clupea harengus membras), kilohaili (Sprattus sprattus) ja Perämerellä kuore (Osmerus eperlanus) keskitason ravintoverkkotason ja lohi ylemmän ravintoverkkotason saalislajeja. Saalislajien suhteellisia osuuksia harmaahylkeen ravinnossa arvioidaan ajallisesti, sukupuolittain ja ikäryhmittäin kuudella Itämeren eri alueella: Perämeri, Merenkurkku, Selkämeri, Saaristomeri, Ahvenanmeri ja Suomenlahti. Tutkielmassa tarkastellaan vakaiden isotooppien (δ13C, δ15N) avulla harmaahylkeiden ravintoverkkotasojen ja paikallispopulaatioiden muodostumista eri merialueilla. Tulosten perusteella silakka muodosti suuren osan harmaahylkeiden ravinnosta Ahvenanmerellä (38 %), Saaristomerellä (37 %) ja Suomenlahdella (58 %). Sen sijaan Perämerellä (53 %) ja Selkämerellä (58 %) ravinto koostui lohesta tai muusta merialueen ravintoketjun huipulla olevasta kalalajista. Lohen osuuteen harmaahylkeen ravinnossa on syytä suhtautua varauksella, sillä myös härkäsimpulla (Myoxocephalus quadricornis) Perämeren alueella on lohen kaltaiset vakaiden isotooppien (δ13C, δ15N) arvot. Kilohailin, kuoreen ja kolmipiikin osuudet ravinnosta vaihtelivat 9–35 % merialueittain. Ravintoverkkotasot olivat korkeammat eteläisimmillä merialueilla kuin pohjoisilla. Harmaahylkeille mallinnetut populaatiot erosivat merialueittain, joka viittaa paikallispopulaatioiden eroavaisuuksiin vakaiden isotooppien arvoissa. Vaihtelu Itämeren harmaahylkeiden ravinnossa eri merialueiden välillä tulisi ottaa huomioon tulevissa tutkimuksissa.

The increasing number of grey seal (Halichoerus grypys) individuals in the Baltic Sea has led to conflicts between commercial fishermen and seals. Grey seals have been perceived to damage fishing nets and take valuable fishes, such as salmon (Salmo salar), directly from the nets, and to chase schools of fish outside the fishing areas. On the other hand the grey seal population is threatened by increased harassment by fishermen and navigation as well as the risk of drowning in fishing gear. These conflicts have increased interest in the diet of grey seals. Seal diets have traditionally been studied from the digestive tract contents. However, a problem with this method is that the prey is digested relatively fast and the indigestible remains of the fish found in the seal gut mainly tells what a seal has last eaten. In recent years a stable isotope method has appeared among traditional dietary studies, which can be used to evaluate consumer food assimilated over a longer time period. This master's thesis explored the diet composition of Baltic grey seals using carbon and nitrogen stable isotope analyses (δ13C, δ15N) of the seal muscle. In this study we selected five prey fish species which represent different levels of Baltic food webs: three-spined stickleback (Gasterosteus aculeatus) from the lower level of the food web, herring (Clupea harengus membras), sprat (Sprattus sprattus), and smelt (Osmerus eperlanus) from the Bothnian Bay, from the intermediate-level, and finally salmon representing a prey species from the upper level of the food web. Relative proportions of the prey species in the grey seal diet were estimated by season, gender and the age group in six different areas: Bothnian Bay, Quark, Bothnian Sea, Archipelago, Åland Sea and the Gulf of Finland. This research used stable isotopes signatures (δ13C, δ15N) to estimate how trophic level and local population differ between sea areas. According to the results, herring accounted for a large part of the diet of grey seals in the Åland Sea (38%), in the Archipelago Sea (37%), and the Gulf of Finland (58%). In the Bothnian Bay (53%), and in the Bothnian Sea (58%), the diet consisted more salmon or other fish species from the upper trophic level. The estimated proportion of salmon in the grey seal diet should be viewed with caution, however, as the sculpin (Myoxocephalus quadricornis) in the Bothnian Bay has (δ13C and δ15N) values similar to those of salmon. Sprat, smelt and three-spined stickleback varied from 9-35% in grey seal diet depending on the sea area. Apparent trophic levels of seals were higher in the southern sea areas than in the northern. Also local populations differ between sea areas based on the stable isotope modelling. Variation in the diet of grey seals in the Baltic Sea between different sea areas should be taken into account in future studies.