Systeemiajattelun menetetty maine

1980-luku, jonka puolivälissä Perheterapia-niminen lehti perustettiin, oli tapahtumarikas vaihe perheterapian historiassa. Vuosikymmenen alussa oli systeemisen perheterapian niin sanottu Milanon koulukunta tullut hallitsevaksi suuntaukseksi monissa Euroopan maissa, myös Suomessa. Vuosikymmenen loppuun mennessä oli kritiikki milanolaista systeemisstrategista työtapaa kohtaan kasvanut ja perheterapiaistuntoja keskustelullisina kohtaamisina luonnehtivat ajattelu- ja toimintatavat saaneet yhä enemmän kannatusta. Tämä käänne heijastuu edelleen alan teoriaa ja käytäntöä koskevissa pohdinnoissa systeemiajattelua ja perhevuorovaikutusta pelinä kuvaavaa käsitteellistämistä vieroksuvana diskurssina. Tässä artikkelissa kysyn, onko tämä ”maineen menetys” täysin oikeutettu ja onko irtiotto systeemiteoriasta ja etenkin interventiomallista, vaikkakin yhtäältä perusteltu, toisaalta myös kaventanut perhe- ja pariterapeuttien liikkumatilaa auttamistyössä.