Kaupunki yhteisenä tilana : kaupunkitilan käyttö kustavilaisen ajan ja autonomian ajan alun Helsingissä (1770–1820)

Tämä väitöskirja käsittelee yhteisen kaupunkitilan käyttöä ja tilalle annettuja merkityksiä kustavilaisen ajan ja autonomian ajan alun Helsingissä (1770–1820). Tutkimusjaksolla Helsinki oli tärkeä kauppa-, hallinto- ja linnoituskaupunki, joka korotettiin Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi vuonna 1812. Pääasiallinen tutkimusaineisto muodostuu Helsingin kämnerinoikeuden tuomiokirjoista (1770–1820) kerätyistä tapauksista. Tekstiaineistoa analysoidaan tilallisesti kolmen näkökulman kautta. Ensimmäinen on kaupunkitila maallisen esivallan määrittämänä ja valvomana tilana. Toinen näkökulma kiinnittyy kaupunkitilan käyttäjiin: Helsingin laillisiin asukkaisiin, Viaporin sotilasväestöön ja muihin kaupungissa vieraileviin ja oleileviin ihmisiin. Kolmanneksi kaupunkitilaa tarkastellaan fyysisenä ja aistittuna ympäristönä. Varhaismodernien kaupunkien yhteiset tilat, kuten kadut, olivat kaikkien käyttöön tarkoitettuja, avoimia tiloja. Tilan käyttötavat ja merkitykset syntyvät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa eri toimijoiden välillä. Väitöskirja osoittaa, että yhteisyys oli jaettua ymmärrystä siitä, miten tilassa kuului toimia. Käytännön arkielämässä erilaisia tilaan liittyviä sääntöjä ja rajoja tulkittiin tilannekohtaisesti. Siten yhteistä kaupunkitilaa määritti samanaikaisesti pysyvyys, muutos ja moninaisuus.