Sorakuoppien sankarivainajat : vuoden 1918 sisällissodan punaisten jälkikäteen hautaan siunaaminen sovinnon välineenä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1990-2010-luvuilla

Abstract

Historian kandidaatintutkielmani tehtävänä on selvittää hautaan siunaamista erityisenä sovinnon välineenä, kun siunattavina ovat olleet vuoden 1918 Suomen sisällissodan punaisen osapuolen vainajat ja siunaustilaisuudet on pidetty miltei sata vuotta heidän kuolemansa jälkeen. Sisällissodan punaisista miltei kaikki olivat evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, sillä lain mukaan oli kuuluttava johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan. Moni sodassa tai sen jälkeen alkaneissa puhdistus- ja rankaisutoimissa surmansa saanut punainen jäi kuitenkin hautaamatta kuten kirkon jäsenelle kuului. Joukkohautoihin, sorakuoppiin vuosikymmeniksi unohdetut vainajat olivat perheenjäsenilleen ja läheisilleen kipeä asia ja muistuttivat epätasa-arvoisesta kohtelusta, jota kirkko oli harjoittanut. Jo ennen sisällissodan puhkeamista kirkkoa kohtaan rakoillut työväestön luottamus mureni myös sen asettuessa sodan voittajan puolelle. Kirkko ei ollut sodan osapuoli, mutta sisällissodan myötä se hylkäsi osan keskeisistä tehtävistään ja otti paikkansa valkoisen esivallan ja rankaisijan rinnalla. Se mikä tuolloin meni rikki, jäi vuosikymmeniksi odottamaan sovitusta. Papit siunasivat punaisia vainajia jo sodan aikana ja vaihtelevasti sen päättymisen jälkeen. Toisen maailmansodan päätyttyä myös punaiset tunnustettiin aiemmasta poiketen sankarivainajiksi ja heidän muistoaan oli mahdollista viettää ja kunnioittaa avoimemmin, kuten uusia sisällissodan muistomerkkejä pystyttämällä erityisesti punaisten muistolle. Samoihin aikoihin myös hautaan siunaamisia toimitettiin joissain Suomen seurakunnista. Varsinainen ilmapiirin ja keskustelujen avartuminen tapahtui kuitenkin vasta 1990-luvulla, jolloin punaisten haudoista paljon huolehtineet työväenyhdistykset ja luterilainen kirkko alkoivat yhdessä omaisten ja muiden paikallistahojen kanssa sopia ja suunnitella punaisten siunaustilaisuuksia tai muistojuhlia. Siunaamisten edellytyksenä oli useimmiten pitkä prosessi hautapaikkojen paikantamisessa ja vainajien tunnistamisessa. Joissain tapauksissa punaiset vainajat oli siirretty joukkohaudoista virallisiin hautausmaihin jo aiemmin, mutta jätetty siunaamatta, toisten kohdalla jopa oli tehtävä ensin siirtäminen. Toimittaessaan hautaan siunaamisia 1990-2010-luvuilla piispat toimittivat sovinnon työtä, kirkon tehtävää, josta punaiset vainajat olivat itse jääneet paitsi aiemmin, mutta joka oli myös avaimena suomalaisessa yhteiskunnassa käytävässä keskustelussa sisällissotamenneisyydestä ja sovinnosta. Kirkko sai myös kritiikkiä toimistaan, sillä vainajien vakaumusta tai heidän omaistensa mielipidettä ei useinkaan voitu kysyä. Kirkon toiminta myös nähtiin liian myöhään koittaneena palsamointina ja jopa tekopyhänä. Yksityishenkilön kanneltua 2000-luvun puolivälissä siunaamistilaisuuksista, eduskunnan apulaisoikeusmies teetti kirkolla niistä laajemman selvityksen, josta käy ilmi, että melkein kaikissa hiippakunnissa siunauksia ja muistojuhlia oli vietettykin, mutta toisaalta tarkat tiedot vainajista ja siunaustilaisuuksien muista taustoista olivat osittain vielä puutteelliset. Apulaisoikeusasiamies Jukka Lindstedtin ratkaisu asiassa kuitenkin oli, ettei evankelis-luterilainen kirkko ole syyllistynyt rikkomaan mitään lakia toimittaessaan punaisten siunaamisia jälkikäteen. Hän myös näki siunaustilaisuudet sovinnon eleenä menneisyyttä kohtaan. 2010-luvulla merkittävä vuosi sisällissodan sovinnon kannalta oli 100-vuotisjuhlavuosi 2018. Vielä tuolloinkin punaisia siunattiin ja osa prosesseista hautaan saattamisessa oli vielä kesken. Vuonna 2018 piispojen viesti suomalaisille kuitenkin oli, että kirkko oli valmis katsomaan menneisyytensä virheitä ja sodassa aiheuttamaansa pahaa. Hautaan siunaaminen on ollut evankelis-luterilaisessa kirkossa erityinen sovinnon väline, sillä teologisesti se kuvaa kaikkien ihmisten yhdenvertaisuutta niin elämän kuin kuolemankin edessä. Toisaalta hautaaminen arvokkaasti ja viivytyksettä on myös kirkkolakiin kuuluva velvoite: se on osa yhteisöön kuulumista ja osa kirkon vastuuta omistaan. Sisällissodan jälkitulkinnoissa kirkon armottomuus saattoi perustua olettamukseen, että työväestö ja punaiset olivat hylänneet kirkon eivätkä he ansainneet edes kunniallista hautausta. Sovinnon tulkinnoissa Turun piispa Kaarlo Kallialan sanoin vuonna 2018: ”Kaikki saatellaan, kaikki siunataan.” Tutkimusmetodini on ollut laadullinen tutkimus, jossa erityisesti diskurssianalyysi on palvellut. Lähteistä olen etsinyt ns. sovinnon diskursseja, ja tutkinut kirkossa esiintynyttä puhetta ja kieltä – papiston ja piispojen – suhteessa punaisten hautaan siunaamiseen ja sovintoon. Hautaan siunaamisia ja muistojuhlia tai sovintovuoden palveluksia toimittaneet piispat ovat puhuneet paljon sovinnosta, mutta tutkielmani kannalta merkittävimpiä ovat olleet puheet tai tekstit, joissa sisällissotavuoden siunaamatta jättäminen on tunnustettu rikkomukseksi tai virheeksi, ja jälkikäteen hautaan siunaaminen aktiksi, jolla menneisyydessä rikottu on haluttu sovittaa. Kutsun tätä sovinnon välineeksi. Hautaan siunaamisten yhteydessä on myös käynyt ilmi, että piispat tai papit eivät ole ottaneet sovintoa yksityiseksi tehtäväkseen, vaan sillä on korostettu nimenomaan kirkon yhteistä vastuuta.