Kokemukset hyperemeesin hoidosta ja tiedon merkityksestä

Abstract

Hyperemeesissä on kyse erittäin vakavasta, mutta harvinaisesta raskauspahoinvoinnista. Hyperemeesiin ei ole yksiselitteistä syytä eikä parannuskeinoa, oloa voidaan helpottaa esimerkiksi nesteytyksellä ja pahoinvointilääkkeillä. Hoidon saaminen voi kuitenkin osoittautua haasteelliseksi, sillä hyperemeesistä on hyvin vähän tietoa. Hyperemeesiä ei aina tunnisteta terveydenhuollossa ja se sekoitetaan usein tavalliseen raskauspahoinvointiin. Tämän takia hoitoon hakeutuessa voi joutua kohtaamaan vähättelyä ja muita sivuuttavia asenteita. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia sitä, millaisia kokemukset hyperemeesin hoidosta ovat ja millainen merkitys tiedolla sekä tiedon puutteella on tässä kokemuksessa. Tutkimukseen haastateltiin kahdeksaa yhden tai useamman hyperemeesiraskauden kokenutta naista. Kvalitatiivisen aineiston analyysi toteutettiin teoriaohjautuvalla sisällönanalyysillä. Analyysissä hyödynnettiin Miranda Frickerin (2007) episteemisen epäoikeudenmukaisuuden käsitteitä sekä teorioita sukupuolen merkityksestä lääketieteessä. Testimoniaalisen epäoikeudenmukaisuuden (Fricker 2007) käsitteen avulla lähestyttiin niitä tilanteita, kun haastateltavien sanomaa ei ennakkoluulojen takia uskottu tai kuunneltu. Hermeneuttisen epäoikeudenmukaisuuden (Fricker 2007) käsitteen avulla tarkasteltiin kaikkiin osapuoliin vaikuttavaa tiedonpuutetta hyperemeesistä. Tutkimuksessa havaittiin hoitokokemusten olevan valtaosin negatiivisia. Kokemukset vähättelystä, kyseenalaistamisesta, normalisoinnista ja kuulluksi tulemisen vaikeudesta olivat yleisiä. Tiedonpuute sai haastateltavat epäilemään itseään ja pitämään itseään heikkona ja oma tieto olikin merkittävä henkinen voimavara. Hoidon saaminen oli vaikeaa ja erityisesti neuvolan tiedonpuute koettiin ongelmallisena. Tutkimuksella saatiin uutta tietoa siitä, millainen hyperemeesin hoitokokemus on ja millainen merkitys tiedolla siinä on. Hyperemeesin hoidon edistämiseksi on tärkeä ymmärtää, missä siinä tällä hetkellä epäonnistutaan. Jatkossa olisi tärkeä tutkia terveydenhuollon henkilökunnan näkemyksiä hyperemeesistä ja kartoittaa sitä, miten paljon tietoa hyperemeesistä terveydenhuollossa on, jotta sen puutteisiin voitaisi puuttua.