Näkymätön ja kuulumaton : työyksinäisyyttä kokeneiden käsityksiä työyhteisön vuorovaikutuksesta

Tämän maisterintutkielman tavoitteena oli lisätä ymmärrystä työyhteisön vuorovaikutuksen merkityksestä työyksinäisyyden eli työyhteisössä koetun yksinäisyyden kokemiselle. Tähän tavoitteeseen pyrittiin tarkastelemalla työyksinäisyyttä kokeneiden käsityksiä työyhteisön vuorovaikutuksesta sekä heidän mahdollisuuksiaan osallistua vuorovaikutukseen. Tutkielman näkökulmina työyksinäisyyteen toimivat työyhteisöön kuuluminen, sosiaalinen tuki ja vuorovaikutussuhteet, huomioiden aiemmat tiedot yksinäisyyden ilmenemisestä vuorovaikutuksessa. Tutkielmassa oli laadullinen tutkimusote, ja sen aineisto koostui 11 anonyymistä vastauksesta laadulliseen verkkokyselyyn. Aineisto analysoitiin laadullisella tyypittelyllä, joka eteni teemoittelun kautta. Tulokset osoittavat, että työyksinäisyyttä kokeneet pitävät työyhteisön vuorovaikutusta puutteellisena monelta kannalta. Työyhteisön vuorovaikutuksessa koetaan sivuuttamista ja hyljeksintää sekä vastavuoroisuuden ja sosiaalisen tuen puutteita. Työyhteisöissä vallitsee käsitysten mukaan yksilökeskeinen yksin selviämisen kulttuuri, jossa yhteisöllisyyttä on vähän. Laadukkaiden vuorovaikutussuhteiden luominen koetaan vaikeaksi, eikä omalla aktiivisuudella nähdä olevan suurta merkitystä työyksinäisyyden vähentämisessä. Osallistuminen sekä kasvokkaiseen että teknologiavälitteiseen vuorovaikutukseen koetaan hankalaksi johtuen vähäisistä mahdollisuuksista tai muiden työyhteisön jäsenten ulossulkevasta vuorovaikutuskäyttäytymisestä. Näitä haasteita kohdataan niin interpersonaalisessa vuorovaikutuksessa kuin vuorovaikutuskäytänteidenkin tasolla, niin lähi- kuin etätyössä. Tutkielma kokonaisuudessaan lisää ymmärrystä työyhteisön vuorovaikutuksen merkityksestä työyksinäisyyden kokemiselle sekä toisaalta ehkäisemiselle ja vähentämiselle. Tulosten perusteella työyhteisön vuorovaikutus näyttäytyy työyksinäisyyttä kokevan kuulumattomuutta ja näkymättömyyttä rakentavana sekä sosiaalisen tuen ja vuorovaikutussuhteiden mahdollisuuksien kannalta riittämättömänä. Niin työyhteisön vuorovaikutuksella kuin työyksinäisyyttä kokevan omalla vuorovaikutuskäyttäytymisellä voi nähdä olevan merkitystä työyksinäisyyden kokemiselle. Tutkielman tulokset tukevat näkemystä työyksinäisyydestä sosiaalisesti – eikä ainoastaan psykologisesti – rakentuvana ilmiönä, josta myös organisaatioiden voi nähdä olevan vastuussa. Tuloksia voi soveltaa työyhteisöjen vuorovaikutuksen kehittämisessä työyksinäisyyden vähentämiseksi. Tätä kautta organisaatioilla voi sanoa olevan mahdollisuus vähentää myös työyksinäisyyteen yhteydessä olevien sairauspoissaolojen, alentuneen tehokkuuden ja jopa työuupumuksen haittoja ja kustannuksia. Työyksinäisyyden tutkimuskentän alikehittyneisyyden vuoksi lisätutkimuksille on tarvetta vuorovaikutuksen tieteenalalla.