Mr. Vice President, I’m speaking : A rhetorical discourse analysis of Kamala Harris’s argumentation in the vice-presidential debate in 2020

Abstract

Kamala D. Harris vannoi valansa Yhdysvaltain varapresidentiksi 20. tammikuuta 2021 ja samalla hänestä tuli Yhdysvaltain ensimmäinen naisvarapresidentti, ensimmäinen afroamerikkalainen varapresidentti ja ensimmäinen aasialaisamerikkalainen varapresidentti. Tässä tutkielmassa tarkastellaan Harrisin retorisia keinoja varapresidenttiehdokkaiden välisessä vaaliväittelyssä syksyllä 2020. Harrisin retoriikkaa pyritään ymmärtämään useista näkökulmista ja analyysissä hyödynnetään Chaim Perelmanin retoriikan tutkimusta, William L. Benoit’n funktionaalista diskurssianalyysiä sekä tarkastellaan stereotypioita, joita naispoliitikkoihin usein liitetään. Perelmanin mukaan parhaat argumentit vetoavat suuriin yleisöihin. Tämä on selvästi se, mitä myös Harris yrittää retoriikallaan saada aikaan. Harrisin argumentit liittyvät usein yleisesti hyväksyttyihin premisseihin, ja siten hän pystyy puhuttelemaan laajempaa yleisöä. Harris vetoaa usein yleisönsä tunteisiin ja olettaa argumentoinnissaan monesti, että on olemassa universaali näkemys, jota voidaan hyödyntää hänelle otollisten johtopäätösten tekemisessä. Perelmanin mukaan vetoava argumentaatio pyrkii voittamaan puolelleen jokaisen rationaalisen henkilön ja Harris pyrkii esittämään argumenttinsa tavoilla, joita on vaikeaa kyseenalaistaa. Benoit jakoi poliittisen kampanjan funktiot kehuihin, hyökkäyksiin ja puolustukseen. Analysoitavassa väittelyssä kaikki nämä funktiot olivat näkyvissä, mutta usein myös päällekkäin ja yhtäaikaisesti. Aikaisemmat tutkimukset paljastavat, että varapresidenttiehdokkaat hyökkäävät useammin kuin puolustautuvat. Näin oli myös Harrisin kohdalla, sillä hänellä oli väittelyssä 25 vuoroa ja hän hyökkäsi näistä 15 kertaa. Useimmiten päällekkäisyyttä löytyi Harrisin argumenteista, joissa hän asettaa Bidenin ja Trumpin arvomaailmat vastakkain. Näissä argumenteissaan Harris assosioi Bidenin positiivisiin attribuutteihin ja Trumpin negatiivisiin. Harris ei juurikaan osoita perinteisesti feminiiniseen puheeseen liittyviä piirteitä väittelyn aikana. Hän ei ota sovittelijan roolia tai anna itsensä tulla keskeytetyksi. Harris vaatii vuoroaan Penceltä, hän puhuu aikaisemmista saavutuksistaan syyttäjänä ja senaattorina eikä anna Pencen vähätellä saavutuksiaan. On kuitenkin huomionarvoista, että, kuten aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu, naispoliitikkojen poliittiset tehtävät eroavat usein miesten tehtävistä. Miehille uskotaan usein ulkopolitiikkaan ja rahoitukseen liittyviä tehtäviä, ja naiset saavat usein hoidettavakseen ”pehmeämpiä” poliittisia aiheita, kuten koulutus ja kulttuuri. Tämä on tämän opinnäytetyön kannalta tärkeää, sillä Harris puhuu väittelyssä paljon omista ansioistaan, mutta kun keskustelu kääntyy talouteen ja ulkopolitiikkaan, Harris keskustelee Bidenin ansioista ja asiantuntemuksesta.