Suursodan historiografian jäljillä : Kolmikymmenvuotinen sota 2000-luvun ruotsalaisessa, saksalaisessa ja suomalaisessa historiantutkimus- ja tietokirjallisuudessa

Abstract

Kolmikymmenvuotinen sota on kiinnostanut eri maiden historiantutkijoita satoja vuosia. Kolmikymmenvuotisen sodan historiografinen anti on laaja. Edelleen 2000-luvulla, vuosina 1618-1630 käyty sota kiinnostaa historiantutkijoita ja tietokirjailijoita. Tässä tutkielmassa pyritään selvittämään narratiivianalyysin kautta, miten kolmikymmenvuotisesta sodasta kirjoitetaan 2000-luvun ruotsalaisessa, saksalaisessa ja suomalaisessa historiantutkimus- ja tietokirjallisuudessa. Jokaisella maalla on omat kiinnostuksen kohteensa. Perinteinen ruotsalainen historiografia keskittyy vuosiin 1630-1648 ja siihen, miten Ruotsista tuli suurvalta. Saksalaista historiografiaa kiinnostaa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisällä tapahtunut saksalainen valtionmuodostus. Suomalaisessa historiografiassa keskitytään suomalaisten sotilaiden ja hakkapeliittojen sotamenestykseen.

Tutkielmassa hyödynnän narratiivianalyysia päämetodina, jonka seurauksena tutkielmassa aihetta käsitellään kolmen teeman kautta. Nämä teemat ovat suomalaisten sotilaiden ja hakkapeliittojen kuvaaminen, sodan aiheuttaman väestötragedian ja väkivallan esitteleminen ja kuningas Kustaa II Aadolfin rooli ja henkilökuva sodassa. Jokainen teema voidaan löytää lähdemateriaaleissa ja ne antavat erilaiset tulokset. Suomalaisten sotilaiden rooli on lähinnä huomioitu suomalaisissa lähteissä. Sanat “Suomi” ja “suomalainen” eivät yleisesti esiinny ruotsalaisissa ja saksalaisissa lähteissä. Väkivalta ja väestötragedia esitetään yleisesti johtuneen palkkasotilaiden ryöstelystä. Keskimäärin kaikkien osapuolten on kuvattu harjoittaneen yhtä julmaa väkivaltaa, mutta tietyt ruotsalaiset ja suomalaiset lähteet painottavat ruotsalaisten ja suomalaisten osallistuneen ryöstelyyn vähemmän. Kustaa II Aadolf saa tilaa erilailla erit eoksissa. Kuninkaan soturikuninkaan maineeseen keskitytään vähemmän. Kuninkaan henkilökuva valtakunnan kehittäjänä ja poliittisena pelaajana on enemmän esillä teoksissa.