Vallankumouksellinen dialektiikka

Pyrin tässä tutkielmassani avaamaan Jean-Paul Sartren Dialektisen järjen kritiikki -kokonaisuudessa esittämää näkemystä vallankumouksellisten ryhmien dialektisesta luonteesta. Tutkielmani jakaantuu kolmeen osaan: ensimmäisessä tutkin eksegeettisesti Sartren Dialektisen järjen kritiikin väitteitä ontologiasta ja dialektiikasta. Toisessa osassa perehdyn syvällisemmin siihen, kuinka Sartre johtaa näistä lähtökohdista sosiaaliontologisen näkemyksensä yhteiskuntia vakaina, mutta samaan aikaan vieraantuneina, pitävistä voimista. Kolmannessa osassa tutkin vallankumousten toimintaa ryhmien näkökulmasta. Kontekstualisoin tutkimukseni Ranskan Suuren vallankumoukseen, jota myös Sartre hyödynsi runsaasti teoksessaan teoriaansa avaavana historiallisena tapahtuma. Sartre siirtyi Dialektisen järjen kritiikissään aiemmasta fenomenologisesta viitekehyksestään marxilaiseen, ja näin ollen tulkitsen Sartren väitteitä itsekin marxistisen teorian tarjoamassa viitekehyksessä. Tutkimuskysymykseni on selvittää, miten vallankumoukselliset ryhmät toimivat Sartren mukaan dialektisesti tarkasteltuna. Keskeisin tavoitteeni on avata Sartren esittämää praxiksen ja praktiko-inertian välistä dialektista jännitettä, jota Sartre pitää oman marxistisen eksistentialisminsa alkupisteenä. Osoitan, kuinka praxiksen ja praktiko-inertian välinen dialektiikka toimii Sartren Dialektisen järjen kritiikin keskeisimpänä eteenpäin vievänä voimana, joka esiintyy selvimmillään ryhmien toiminnassa ja olemisessa. Sartre uskoo tämän dialektiikan olevan historian ymmärrettävyyden perusehto, mutta se tekee historiasta myös kehämäistä. Tutkielman päätöksessä tarkastelen Sartren dialektiikan implikaatioita yhteiskunnalliselle ajattelulle laajemmin sekä poliittisessa että akateemisessa kontekstissa.